Kategoriat Essee

Plan-lehti 1/2025

Kaunis, rakas Gaza

Liian moni ei osaa nähdä palestiinalaisia tavallisina tuntevina ihmisinä. Etäännyttäminen on keino suojautua siltä sietämättömältä ajatukselta, että mittaamattoman kauhean kärsimyksen keskellä elää samanlaisia ihmisiä kuin me, kirjailija Irene Zidan toteaa esseessään.

Irene Zidan

Iltapäivän aurinko lämmitti kasvoja rantaterassilla, vaikka lokakuu oli jo lopuillaan. Hörpin teetä, jonka seassa oli tuoreita mintunlehtiä. Kun tihrustan jälkikäteen tilanteesta ottamaani kuvaa, panen merkille, että kalastajien valkoiset veneet keinuvat rannassa. Kalastajat olivat varmaankin jo palanneet mereltä vyöhykkeeltä, jolla heidän oli sallittua kalastaa. Elettiin vuotta 2017, ja olin toista kertaa käymässä Gazassa. 

Terassilla seuranani oli paikallinen sosiaalisen median vaikuttaja Kholoud Nassar, sillä haastattelin häntä tehdäkseni jutun Ylelle. Juttumatkan päätarkoitus oli kertoa Israelin vuonna 2007 alkaneen saarron vaikutuksista gazalaisten elämään. Sekä ihmisten että tavaran liikkuminen rajojen yli oli saarron vuoksi hyvin rajattua. Vaikka olen puoliksi palestiinalaisena käynyt Länsirannalla lukuisia kertoja, Gazaan olen päässyt kahdesti vain toimittajaroolini ansioista. 

Saarto vaikutti gazalaisten elämään kaikin tavoin. Sähköä oli vaihtelevasti vain muutamia tunteja päivässä. Työttömyys huiteli pilvissä. Puhtaasta vedestä ja lääkkeistä oli pulaa. Saarron lisäksi gazalaiset olivat nähneet jo useita sotia. Tähän päivään verrattuna Gazassa elettiin parempia aikoja, vaikka tilanne oli kaikkea muuta kuin normaali tai edes siedettävä. 

Juuri tällaisista asioista maailma on oppinut tuntemaan Palestiinan ja erityisesti Gazan – sodasta ja kurjuudesta. Kholoudin kanssa puhuimme kuitenkin kauneudesta.  

Kholoud selitti terassilla, että hänen Instagram-tilinsä tarkoitus on kertoa kaikesta siitä, mitä hän rakastaa Gazassa. Kholoudin ottamissa kuvissa oli kukkivia puita, sievästi aseteltuja kahvikuppeja ja värikkäitä hedelmiä torikojuissa. Hänen tavaramerkkinsä oli punainen leluauto, jonka hän usein ujutti kuviin. Auto oli hänen mukanaan rantakahvilassa. 

Kauneuden kuvaaminen on tärkeämpää kuin koskaan 

Ajatus kauneuden kuvaamisesta voi kuulostaa suorastaan hölmöltä, kun on niin paljon epäkohtia ja hätää. Viime kuukausina olen päätynyt siihen, että kauneuden ja elämän kuvaaminen on tärkeämpää kuin koskaan.  

Gazalaiset ja palestiinalaiset on totuttu näkemään uutiskuvissa raunioiden keskellä, nälkäisinä, itkemässä ja kuolemassa. Kaikki se on tietenkin totta. Israelin aiheuttama tuho Gazassa on totaalista. Kodit, koulut, sairaalat ja infrastruktuuri on tuhottu. Lähes kaikki gazalaiset ovat joutuneet pakenemaan kodeistaan. Gazalaiset nääntyvät, sillä Israel ei päästä apua perille. Yli 52 000 gazalaista on tapettu.  

Kansainvälinen rikostuomioistuin ICC on antanut Israelin pääministeristä ja puolustusministeristä pidätysmääräyksen, sillä heitä epäillään sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. Muun muassa Amnesty on todennut Israelin syyllistyvän kansanmurhaan. 

Isäni suku on Länsirannalta, jossa tilanne ei ole yhtä dramaattinen kuin Gazassa, mutta yhtä kaikki lohduton. Israel on kiihdyttänyt siirtokuntien rakentamista niin, että viimeisetkin edellytykset palestiinalaisvaltiolta ja kansainvälisen yhteisön hokemalta kahden valtion ratkaisulta alkavat olla mennyttä. Siirtokuntalaisten palestiinalaisiin kohdistamat väkivaltaisuudet ovat lisääntyneet. Moni on masentunut, lamaantunut ja peloissaan tulevasta. Valoisaan tulevaisuuteen uskoo tuskin kukaan. 

Huomaan miettiväni yhä useammin, mitä palestiinalaisista tai Palestiinasta on enää jäljellä tulevaisuudessa.  

Tieto ei muutu paineeksi  

Tätä kirjoitusta suunnitellessani pohdin voimattomana, millä ihmeellä voisin kuvata hätää tavalla, joka saisi ihmisten empatian heräämään.  

Palestiinalaisten ja gazalaisten ahdingosta on raportoitu loputtomasti uutisissa, somevetoomuksissa, järjestöjen vetoomuksissa ja erilaisissa raporteissa. Häkellyttävää on, miten tieto ei muutu paineeksi sodan ja miehityksen lopettamiseksi.  

Tätä pohtiessani olen miettinyt yhä useammin Kholoudia, kauneutta ja inhimillisyyttä. Epäilen, että palestiinalaiset näyttäytyvät länsimaalaiselle toisina, eivät samanlaisina tuntevina ihmisinä. Palestiinaa käsittelevää kirjaani markkinoidessani olen huomannut, että monille on yllättävää, että Palestiinassa on kauneutta ja kulttuuria.  

Kauheutta yritetään selittää viisastelemalla jotain monimutkaisesta konfliktista. Ne peruskliseet: Se sota on jatkunut ikuisuuksia. Lähi-idässä soditaan aina. Kaikki johtuu uskonnosta.  

Liian moni ei osaa nähdä palestiinalaisia tavallisina tuntevina ihmisinä. Jos näkisivät, tällaisen kauheuden ei annettaisi tapahtua.  

On ymmärrettävää, että erityisesti pitkään jatkuneita konflikteja seuratessa moni turtuu. Syntyy kiusaus ajatella, että paikalliset ihmiset ovat täysin erilaisia – sotaisempia, fanaattisempia tai riitaisempia kuin me eli toisin sanoen syyllisiä tilanteeseensa. Silloin on helpompaa kääntää selkä myös vääryydelle ja hädälle.  

Etäännyttäminen on keino suojautua siltä sietämättömältä ajatukselta, että mittaamattoman kauhean kärsimyksen keskellä elää samanlaisia ihmisiä kuin me. Siltä ajatukselta, että Gaza on koti oikeille ihmisille. Se on monille rakas koti, jossa on kauneutta.  

Ihmisille, jotka tuntevat kipua samalla tavalla kuin me.  

Tämä tapahtuu oikeille ihmisille 

Gazaa muistaessani ajattelen usein ensimmäisenä merta. Saarrosta huolimatta meri on gazalaisten henkireikä ja ylpeys. Raikas tuuli pääsee puhaltamaan sen kautta muuten suljetulle kaistalle. Sen aaltoja katsellessa kuvittelin, missä kaikkialla sama vesi on saanut vaeltaa vapaana. 

Meri oli tajuttoman kaunis. Gaza oli yllättävän kaunis, pelastamisen arvoinen. Toivon, että tulitauko alkaisi pian, jotta gazalaiset pääsisivät taas kävelemään rantahiekalle ja hengittämään merituulta.  

Laitan Kholoudille viestin, kun suunnittelen tätä kirjoitusta. Odotan usean viikon ajan vastausta turhaan. Syitä voi olla monia. On mahdollista, ettei hän ole päässyt verkon ääreen. Kholoudin viimeisimmässä julkaisussa helmikuulta on sama punainen leluauto, joka oli hänen mukanaan rantakahvilassa.  

Tämä kaikki tapahtuu oikeille ihmisille, joilla on toiveita, tunteita ja rakkaita ihmisiä.

Kirjoittaja on suomalais-palestiinalainen kirjailija, toimittaja ja viestinnän asiantuntija. Hänen esikoisromaaninsa Isäni appelsiininkukkien maasta (WSOY) ilmestyi vuonna 2024.