Kategoriat Pitkät jutut

Plan-lehti 1/2025

Hajir oppii suomea pikavauhtia: ”En halunnut olla toimeton”

Kotikulmille Bagdadiin putoilevat pommit muuttivat 15-vuotiaan Hajir Al-Juboorin arjen painajaiseksi keväällä 2003. Nyt menestyneen lakimiehen tytär Hajir on monta vastoinkäymistä selättänyt suomalainen perheenäiti, joka haaveilee paluusta oikeustieteen opiskelijaksi.

Miia Saari

Kuvat:

Aaro Keipi

Kohta kaksivuotias Salar leikkii autoilla isänsä Leith Al-Gburin kanssa, kun perheen äitiä Hajir Al-Jubooria, 37, kuvataan tätä haastattelua varten. Keravalaisessa kerrostalokodissa on paikalla vanhempien lisäksi kaksi perheen neljästä lapsesta, kuopus ja esikoinen.

Esikoinen, 19-vuotias abiturientti Maryam, alkaa pukea veljelleen ulkoiluhaalaria. Kun pikkuisella on kengätkin jalassa, Maryam tarttuu äitinsä kengännauhoihin ja alkaa hymy huulillaan solmia niitä.

“Jostain syystä Maryam haluaa auttaa minuakin kenkien kanssa”, Hajir sanoo, ja molempia naurattaa. 

Äiti-tytärhuumoria.

On aamupäivä, ja perheen toinen pikkupoika, kolmevuotias Saman, on päiväkodissa. 17-vuotias Kristina on koulussa.

Perheen tytöt viettivät varhaislapsuutensa Bagdadissa, pojat syntyivät Suomessa. 

Millaista Hajirin elämä pienten lasten äitinä oli Irakissa verrattuna nykyhetkeen Suomessa? 

“Irakissa olin onnellinen äiti”, Hajir sanoo ja nauraa hersyvästi päälle.

Kun Hajir tuli 17-vuotiaana äidiksi, hänellä oli vierellään jotain sellaista korvaamattoman ihanaa, mitä hänellä ei nyt ole: oma äitinsä. 

“Kun tulin synnytyssairaalasta kotiin, minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin hoitaa vauvaa. Äiti huolehti kaikesta muusta.”

Hajirin äiti oli mukana tyttöjen synnytyksissä. Kuopuksensa Hajir synnytti Suomessa yksin, koska isää tarvittiin kotona.

Hajir ei ole nähnyt äitiään sitten vuoden 2017 marraskuun. Silloin Hajir saapui Suomeen perheenyhdistämisen kautta, pari vuotta kestäneen uuvuttavan paperisodan voittajana.

Tytöt olivat tuolloin 12- ja 9-vuotiaita. Perheen Leith-isä oli saanut Suomesta pysyvän oleskelu­luvan pari vuotta aikaisemmin. 

Irakissa Hajiria auttoi äidin lisäksi koko suuri suku. Hän kaipaa myös sisaruksiaan.

He ovat kokeneet yhdessä kaikenlaista.

Pakomatka Bagdadista alkoi yöllä

Lapset, silmät kiinni! Päät alas! En pysty ajamaan, kun kaikki huutavat!

Nuo lauseet 15-vuotias Hajir kuuli vanhempiensa suusta aamuyöstä täpötäydessä autossa, jolla hänen lapsuudenperheensä pakeni Bagdadista maaliskuun lopulla vuonna 2003. 

Yhdysvaltojen johtama liittouma oli aloittanut Irakin sodan ampumalla Bagdadiin risteilyohjuksia. Hajirin äidin käsky sulkea silmät johtui siitä, että perhe oli juuri ohittanut pommituksen kohteeksi joutuneen Irakin turvallisuusviraston. Se oli yksi Saddam Husseinin hallinnon tärkeimpiä tukikohtia.

Hajir ehti nähdä, että kaduilla lojui kuolleita ihmisiä. Toista pakoautoa ajoi Hajirin 39-vuotias isoveli. Koko perhe ei mahtunut yhteen autoon, sillä Hajirilla on kolme siskoa ja neljä veljeä. 

Hajirin isä oli varakas juristi, ja perheellä oli Bagdadissa sijaitsevan talon lisäksi maatila tunnin matkan päässä ykköskodista. Sinne perhe nyt suuntasi. Talossa oli pommisuojaksi kelpaava kellarikerros ja henkilökuntaa, omat vartijatkin. Lähistöllä oli myös armeijan tukikohta.

Liikenne oli kaoottista, sillä kaikki muutkin pyrkivät pois Bagdadista. Tiellä oli miljoonia ihmisiä autoineen.

Kun seurue lähestyi maatilaa, aluetta alettiin pommittaa rajusti. Pommeja putoili niin lähelle, että näkyvyys tiehen katosi hetkeksi. Ilma oli savusta sakeaa. 

Seurue pysähtyi tien laitaan ja muutti suunnitelmaa. Perhe lähtisikin toiseen suuntaan, reilun sadan kilometrin päähän Diyalan alueelle. Siellä asui sukulaisia.

”Isä arveli, että tuskin amerikkalaiset niin syrjäistä maaseutua pommittavat”, Hajir sanoo.

Kotiin jääminen olisi ollut kohtalokas

Sukulaisten talo oli niin täynnä muita Bagdadista paenneita sukulaisia, ettei Hajirin perhe enää mahtunut sinne. Oli jo keskipäivä, ja pakomatka oli kestänyt läpi yön ilman taukoja. ”Olin nähnyt matkalla niin pahoja asioita, että sanoin äidille olevani varma, että mekin kuolemme kohta. Äiti rauhoitteli ja sanoi, ettei meillä ole hätää.”

Perhe sai luvan majoittua vanhan naisen omistamaan hedelmätarhaan. Illansuussa perheen auton viereen tuli mies huhuilemaan Hajirin veljen nimeä. Mies oli Hajirin veljen hyvä ystävä, itsekin pakomatkalla oleva bagdadilainen toimittaja. Toimittaja oli tunnistanut perheen kalliit autot. Perhe pääsi majoittumaan toimittajan sukutaloon, joka täyttyi seuraavien päivien aikana muistakin pakolaisista.

Eräänä aamuna Hajir näki edessään itkevän setänsä.

”Setä itki ilosta löydettyään meidät elossa. Hän oli luullut meidän kuolleen. Hän kertoi, että sekä Bagdadin kotiimme että maatilaamme oli osunut pommi.”

Bagdadin kaduilla vallitsi anarkia

Yhdysvaltojen johtaman liittouman joukot valtasivat Bagdadin lopullisesti 9. huhtikuuta vuonna 2003, ja Irakin hallitus pakeni kaupungista. Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush julisti saman vuoden vappupäivänä Irakin sodan päättyneeksi. 

Kun Hajirin perhe palasi toukokuussa Bagdadiin, se tuntui heistä eri kaupungilta. Bagdad oli pommitettu ja palanut. Kaduilla liikkui amerikkalaisia. Elämää yritettiin kuitenkin palauttaa normaaliksi, ja Hajirkin sai kehotuksen palata kouluun. Edessä oli tärkeä vuosi, viimeinen ennen jatko-opintoja. 

Kaupungin kaduilla vallitsi kuitenkin anarkia. Sissi-iskuista amerikkalaisia miehittäjiä vastaan tuli arkipäivää. Erilaiset aseelliset ryhmittymät alkoivat taistella keskenään. 

”Ei ollut lakia eikä poliisia, ihmiset olivat hulluja, kaikki tekivät mitä halusivat.”

Hajirin isä vei tyttärensä aamulla kouluun ja odotti koulun edessä autossa tunteja koulupäivän päättymistä tarkkaillen samalla ympäristöä. Hajirin kolmantena koulupäivänä koulun lähellä räjäytettiin pommi.

”Joka paikassa oli verta ja kuolleita ihmisiä. Itkin koko matkan koulusta kotiin. Isä sanoi, etten saisi enää käydä koulussa kuin kokeissa.”

Kun koulun naispuolinen rehtori murhattiin, Hajirin isä päätti, että perheen lasten on keskeytettävä koulunkäynti. 

Seuraavana vuonna Hajir meni naimisiin häntä seitsemän vuotta vanhemman Leithin kanssa, vain 16-vuotiaana. Kun esikoistytär Maryam täytti vuoden, Hajir jatkoi opiskelua iltalukiossa. Kristinan synnyttyä hän pääsi Bagdadin yliopistoon opiskelemaan lakia. 

Opintojen ohella hän työskenteli bagdadilaisen päiväkodin johtajana. Kolme vuotta kestänyt opiskelu keskeytyi, kun perheen oli muutettava pois Bagdadista uusien väkivaltaisuuksien vuoksi. 

Kaikki keinot käyttöön suomen opiskelussa

Kun Hajir saapui tyttäriensä kanssa Suomeen, hän halusi sopeutua uuteen yhteiskuntaan niin pian kuin mahdollista. Hän otti tavoitteekseen oppia joka päivä 5–6 uutta suomen sanaa ja alkoi käydä päivittäin Keravan seurakunnan pikkupappilassa. 

“Oli mahtavaa, että siellä käyvät naiset alkoivat heti opettaa minulle suomea.”

Hajir tarjoutui työskentelemään ilmaiseksi päiväkodissa, jotta oppisi suomea lapsilta. Hän pääsi Helsingin Pasilan päivä­kotiin kolmeksi kuukaudeksi ja oppi perussanastoa.

Maaliskuussa 2018 Hajir aloitti vuoden kestävän suomen kielen kurssin, jolla opiskeltiin arkisin kahdestatoista neljään iltapäivällä. Se oli Hajirin mielestä liian vähän. 

“En halunnut olla aamupäivisin toimeton, joten lähdin joka arkipäivä pariksi tunniksi puhumaan suomea katu­pappilaan tai Keravan kirjaston Onnilaan tekemään vapaaehtoistyötä. Siellä tutustuin myös Planin toimintaan ja liityin Voimanaisia-ryhmään.”

Myös Hajirin tyttäret alkoivat käydä kirjastossa, ja saivat siellä apua läksyihinsä. Myöhemmin hekin liittyivät mukaan Planin toimintaan. Hajir kannusti tyttäriään ahkeraan opiskeluun vakuuttamalla, että jos he nyt tekisivät paljon töitä, he voisivat pärjätä Suomessa yhtä hyvin kuin muutkin. 

“Kun eräänä aamuna herätin Maryamin kuudelta kertaamaan läksyjä, hän alkoi jo ennen silmien avaamista, puoli­unessa, laskemaan yhdestä kahteenkymmeneen”, Hajir sanoo ja nauraa.

Tytöt oppivat suomen puolessa vuodessa niin hyvin, että pystyivät aloittamaan koulun tavallisella suomalaisella luokalla elokuussa 2018. 

“Opettaja sanoi, että se oli uskomaton suoritus.”

“Sain lopulta suomalaisia ystäviä”

Palataan Hajirin lauseeseen siitä, että Irakissa hän oli onnellinen äiti. Kyllä hän sitä Suomessakin on, jos unohdetaan äidin ja muun suvun ikävöinti. Hajirin isä on kuollut. 

Hajir on onnellinen siitä, että perhe saa elää yhdessä turvallisessa maassa. Hän sai Suomen kansalaisuuden vuonna 2023.

“Sopeutuminen ei ole ollut helppoa, sillä ystävyyssuhteita suomalaisten kanssa oli vaikea rakentaa. Luulen, että suomalaiset ovat huolissaan vieraista maista tulleista ihmisistä. Mutta tein kovasti töitä ja yritin, enkä antanut periksi. Nyt minulla on ystäviä, ja perheellämme on ystäväperheitä.”

Hajir pääsi opiskelemaan nuoriso-ohjaajaksi, mutta koronapandemia ja poikien syntymät keskeyttivät opinnot. Korona heikensi koko perheen kielitaitoa, koska ketään ei saanut tavata.

“Myös poikien suomen oppimisen kannalta korona oli katastrofi.”

Tällä hetkellä Hajir työskentelee henkilökohtaisena avustajana. Hän haluaa opiskella, muttei ole vielä aivan varma, mitä.

“Oikeustieteen opintoihin kielitaitoni ei kuulemma riitä, mutta seuraavaksi haluan selvittää, onko hyvällä lukiotodistuksellani mitään arvoa Suomessa. Jos en pääse yliopistoon, ehkä voisin päästä ammattikorkeakouluun.”

Hajir haluaa hyvän ammatin senkin vuoksi, että hänellä olisi varaa toteuttaa suurin haaveensa. 

Se on matka äidin luo.