Kategoriat Kolumni

Plan-lehti 1/2025

Vanhuus on etuoikeus, jota kaikki eivät pääse kokemaan 

Vanheneminen ei ole demokraattista tässä epäreilussa maailmassa. On suuri etuoikeus saada vanheta, tuore viisikymppinen Sanna Stellan pohtii.

Sanna Stellan

Täytin viime vuonna 50 vuotta. Ensin olin ihan, että ei tässä mitään, ikä on vain numero. Sitten ympäristön hössötys tarttui. Tulin tuskallisen tietoiseksi elämän rajallisuudesta. Heijastelin, miten elämä minua on kohdellut tähän saakka ja miten ajattelin elämää kohdella tästä eteenpäin. Tulevastahan ei koskaan tiedä, mutta tilastojen mukaan suomalaisena naisena eläisin lähes 85-vuotiaaksi. Maailman onnellisimmalla kansalla on etuoikeus elää hyvin pitkään. Mutta emme me ihan listojen kärjessä ole. Esimerkiksi Japanissa eletään reilut kolme vuotta pidempään.  

Muutama vuosi sitten ilmestyi kirja Ikigai – Pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain, josta tuli maailmanlaajuinen hitti. Kirjassa Héctor Garcían ja Francesc Miralles matkustavat Okinawan saarelle Ōgimin pikkukylään, jota kutsutaan satavuotiaiden kyläksi. Siellä he tutustuvat käsitteeseen ikigaista. Se on vanha japanilainen ajatus, joka tulee yksinkertaisesti ymmärretyksi sanojen merkityksestä. Iki – elämä ja gai – syy, syy elää. Elämän tarkoitus. Olen lukenut kirjan muutaman kerran. Aina silloin, kun tarvitsen muistutuksen siitä, miksi minun pitää nousta aamulla sängystä. 

Kirjasta on jäänyt mieleen ajatus mielekkäästä vanhuu­desta. Ōgimin pikkukylän asukkailla on kirjan mukaan loppuun saakka merkityksellinen tehtävä yhteisössä. Se voi olla vaikka rikkaruohojen kitkeminen sovitusta paikasta. Jokainen ihminen haluaa olla tärkeä osa yhteisöään, loppuun saakka. Tosin japanilainen tuttava murskasi kirjan luoman idyllin sanomalla, ettei japanilaisilla ole muuta vaihtoehtoa kuin työskennellä leipänsä eteen elämänsä loppuun saakka, koska huolehtivaa eläkejärjestelmää ei ole. Oli miten oli, mielikuva siitä, että saisin vanheta työtäni tehden ja poistua tuonilmaisiin teatterin lavalla kesken kohtauksen hivelee draaman tajuani.  

Muuten pitkäikäisistä vanhuksista jäi mieleen se, että he pyöräilevät joka paikkaan, syövät paljon kalaa ja pelaavat lautapelejä yhdessä. Kuulostaa oikein leppoisalta – ottaisin yhden kappaleen tuollaista vanhenemista, kiitos. Mausteeksi kykyä olla hiljaa silloin, kun ei ole mitään sanottavaa. Katkeruuden voisin pudottaa tilaukses­tani kokonaan pois. 

Vanhuus on etuoikeus, jota kaikki eivät pääse kokemaan. Korkeat ikävuodet tarkoittavat usein sitä, että ihminen on saanut paljon tukea, kannattelua ja resursseja elämänsä eri vaiheissa: tervey­denhoitoa, ravintoa, koulutusta, suojelua. Niin myös minä. 

Eliniänodote vaihtelee suuresti maiden välillä. Janan toisessa päässä hongkongilaisten naisten eliniän odote on 88 vuotta. Häntäpäässä ovat useat Saharan eteläpuolisen Afrikan maat: esimerkiksi Chadissa ja Nigeriassa eliniänodote on vain 54 vuotta. 

Minä tuoreena viiskymppisenä olisin siellä jo hyvin mahdollisesti kuollut. Hurja ajatus. Varsinkin kun tällä laidalla maailmaa media tuuppaa tietoisuuteeni kuvaa viisikymppisestä naisesta elämänsä parhaassa vireessä. Tästä se vasta alkaa, elämä ilman miellyttämisen tarvetta ja kuukautisia. Anna tukkasi harmaantua, vanhuus on muotia! Ryppyjäkin saa olla, mutta karismaattisesti silmistä korvia kohti, sellaisia, jotka kertovat, että hyvin on mennyt.  

Pisimmälle homman on vienyt Bryan Johnson, kalifornialainen miljonääri, joka aikoo elää ikuisesti. Hän käyttää kaksi miljoonaa dollaria vuodessa vitamiineihin, mittauksiin ja verensiirtoihin omalta lapseltaan. Tuolla rahalla saisi jo aika paljon lisää ikävuosia kehittyvien maiden ihmisille rokotteina, ruokana, rauhana. Edes vanheneminen ei ole demokraattista tässä epäreilussa maailmassa.  

On suuri etuoikeus saada miettiä, miten haluaisin käyttää jäljellä olevan aikani. Saan miettiä elämälleni merkitystä. Toivottavasti osaan käyttää ajan viisaasti, elämän ihmettä kunnioittaen.

Kirjoittaja on näyttelijä, kirjailija ja pitkäaikainen Plan-kummi.