Kategoriat Pitkät jutut

Plan-lehti 3/2024

Piirrettyjen katselu vaihtui kerjäämiseen

Sudanin sotaa paenneet tytöt ikävöivät koulua ja omaa sänkyään. Plan tukee Renkin pakolaisleirillä perheitä, joista monet ovat menettäneet kaiken, paitsi päällään olevat vaatteet – ja toivon kotiinpaluusta.

Kemisa Barbara

Shreeram KC

Evelyn Wambui

Heidi Kleemola

Kuvat:

Peter Caton

Pommien ja ampumisen äänet kuuluivat polun varrella, kun kävelimme tänne. Meidän elämämme oli aiemmin ihan hyvää. Saimme ruokaa ja nukuimme omissa sängyissämme. Nyt yövymme pienen puun alla. Saimme mukaamme vain sen, mitä meillä on päällämme”, Jacklyn, 12, kertoo.

Hän on juuri paennut perheensä kanssa Sudanin pääkaupungista Khartumista Jodaan, naapurimaan Etelä-­Sudanin rajalle. Lähtö oli nopea, joten aikaa pakkaamiseen ei ollut.

Perhe odottaa monien muiden tavoin kyytiä Renkin pakolaisleirille. Sinne ohjataan suurin osa rajan ylittävistä ihmisistä. Täällä Jodassa ei ole pakolais­suojaa, joten perhe on viettänyt yönsä taivasalla puun suojassa.

Olemme läpikulkupaikassa, jossa tunnelma on odottava. Aurinko porottaa, aasit kiskovat sitkeästi kärryjä ja perheet lepäävät pölyisessä maassa. Maahan on viritetty kankaasta katoksia antamaan pientä suojaa. Ihmiset ovat totisia – väsymyksen ja huolien takia on hankala jaksaa hymyillä. 

Jacklyn yrittää sopeutua äkilliseen muutokseen. Perhe tarvitsee monien muiden tavoin pikaisesti ruokaa, vettä ja suojaa. Jacklynin toiveet ovat yksinkertaisia, mutta juuri nyt ne eivät ole itsestäänselvyyksiä.

“Haaveilen ruoasta. Haluaisin vain turvalliseen paikkaan ja että sota loppuisi. Sitten voisin palata kotiin ja kouluun.”

Puolet Sudanin väestöstä humanitaarisen avun tarpeessa

Olemme saapuneet Etelä-Sudaniin Renkin pakolaisleirille. Se rakennettiin noin 4 000 pakolaiselle, mutta leirillä asuu nyt lähes kuusinkertainen määrä väkeä, noin 23 000 ihmistä. Huhtikuussa 2023 puhjenneet taistelut Sudanin asevoimien ja aseellisen RAF-joukon välillä ovat saaneet jo lähes kahdeksan miljoonaa ihmistä jättämään kotinsa tai pakenemaan naapurimaihin, kuten maailman köyhimpiin ja hauraimpiin valtioihin kuuluvaan Etelä-Sudaniin.

YK:n hätäaputoimiston UNOCHAn mukaan lähes 25 miljoonaa ihmistä – puolet Sudanin väestöstä – on humanitaarisen avun tarpeessa sisällissodan vuoksi. Lukujen voi odottaa kasvavan sodan jatkuessa.

Sudanin Zamzamin pakolaisleirille julistettiin elokuussa nälänhätä, ja useat muut Sudanin alueet ovat vaarassa suistua nälänhätään.

Suurin osa ihmisistä saapuu Renkin pakolaisleirille väsyneinä, nälkäisinä ja epätoivoisina. 

Pelkoa ja tuhottuja koteja

”Elämä ei ole aina ollut tällaista kuin nyt. Ennen sotaa olimme onnellinen perhe. Nyt olemme menettäneet niin paljon”, 15-vuotias Marian kertoo Renkin pakolaisleirillä.

Marian on asettunut asumaan perheensä kanssa Planin rakentamaan väliaikaissuojaan. Tytön koristeelliset farkut ja pinkit varvassandaalit ovat kuluneet matkalla, mutta muistuttavat vielä entisestä elämästä, jolloin kaikki oli hyvin. Kotona Marianin äiti piti teekauppaa ja hänen isänsä kasvatti karjaa.

Oikeastaan arjessa oli jo silloin haasteita, koska Marian joutui keskeyttämään koulunsa toisen luokan jälkeen. Kukaan muu ei olisi ehtinyt pitää huolta sisaruksista, joten se jäi Marianin vastuulle.

Sitten sota alkoi ja perheen koti tuhoutui.

”Kotimme poltettiin. Joka päivä kuulimme ampumista ja näimme savua ja pölyä, joka nousi taisteluista. Se oli kammottavaa ja pelottavaa. Olen nähnyt ihmisten kuolevan sodassa. Pelkäsin, että mekin kuolemme. Siksi meidän oli pakko lähteä.”

Perhe piilotteli useissa eri paikoissa lähes viisi kuukautta. Vanhemmat päättivät tulla Renkiin kuullessaan, että täällä voisi saada ruokaa ja suojaa. Turvapaikka on tuonut pieniä toivon pilkahduksia perheen elämään.

Marian kertoo, että on pystynyt jo kokemaan pieniä onnen hetkiä. Nyt hänellä on turvallinen paikka, jossa hän voi levätä, liikkua ja tavata ihmisiä. Tulevaisuus on kuitenkin epävarma.

”Tulevaisuus näyttää oikeastaan vain synkältä ja pimeältä. Olen surullinen, koska meillä ei ole paikkaa, jonne voisimme muuttaa täältä. Haluaisin jatkaa koulunkäyntiäni, mutta nyt näyttää aika epätodennäköiseltä, että voisin palata kouluun.”

Sota pysyy huolena Marianin ajatuksissa. Pahinta on se, ettei tilanteelle näy päätepistettä. Vaikka perheen koti on tuhoutunut, Marian haaveilee joka päivä paluusta kotiin.

Koulu tuo turvaa arkeen

Koulunkäynti on monen pakolaislapsen isoimpien toiveiden joukossa.

Sara Eltayeb on toiminut Plan Internationalin työntekijänä Sudanissa yli 15 vuoden ajan ja vastaa nyt koulutushankkeesta Renkin leirillä. Ennen sodan alkua hän työskenteli Planin maatoimistossa Khartumissa, mutta joutui monien muiden tavoin pakenemaan.

”Kun sähkön ja veden saatavuuteen tuli ongelmia, päätimme lähteä pois. Tärkein syy oli, että vanha ja sairas äitini tarvitsee lääkkeitä, joita ei ollut enää saatavilla. Lähdimme paikallisbussilla liikkeelle ja otimme mukaamme vain välttämättömät tavarat. En olisi uskonut, että konflikti kestää näin pitkään.”

Saran suurimpia huolenaiheita on pakolaislasten koulutus. Hänen mielestään kriisin aikana olisi tärkeää taata koulutuksen jatkuvuus. Koulu antaa lapsille turvaa ja pitää yllä tavallista arkea.

”Koulut ovat lasten turvasatamia. Mitä pidempään ne ovat suljettuina, sitä suuremmassa riskissä lapset ovat joutua hyväksikäytetyiksi, lapsityöhön tai liian varhain naimisiin.”

Sudanin koulut ovat olleet kiinni sodan alusta alkaen. Moni koulu toimii nyt perheiden pakopaikkana. 90 prosenttia Sudanin 19 miljoonasta kouluikäisestä lapsesta ei ole käynyt koulua vuoteen. Jos koulut ovat pitkään suljettuina, monet lapset eivät todennäköisesti enää palaa lainkaan pulpettiin.

Monilla vanhemmilla on kova paine saada lapsensa ulos maasta turvallisuuden takia, mutta myös siksi, että nämä voisivat jatkaa koulunkäyntiä naapurimaissa. Vanhemmat toivovat saavansa pakolaisen tai siirtolaisen statuksen, jotta lapsilla olisi mahdollisuus käydä koulua. Saran mielestä koulutusta täytyisi saada jatkettua jollain tavalla myös pakolaiskeskuksissa.

”Oppituntia ei ole pakko pitää luokka­huoneessa. Opiskella voi myös puun alla joustavalla aikataululla. Olisi myös tärkeä varmistaa, että opettajat saavat koulutusta psykososiaalisesta tuesta lapsille.”

1 / 3

”Lasteni ruokkiminen on suurin huolenaiheeni”, suurperheen isä Ahmed sanoo.

2 / 3

”Aloin itkeä aina, kun kuulin ampumisen ja pommien ääniä. Olin niin peloissani. Kenenkään lapsen ei pitäisi joutua kokemaan tällaista”, 10-vuotias Adan sanoo.

3 / 3

Heikko hygienia vaikeuttaa leirielämää

Lasten koulunkäynnin lisäksi vanhemmat murehtivat ruoan ja veden puutteesta. Myös vaihtuva sää tuo haasteita Renkin leirielämään. Välillä on tukahduttavan kuuma, välillä raju sade saa leirin tulvimaan.

Hygienia ja sanitaatio ovat puutteellisia. Kunnollisia käymälöitä tarvittaisiin lisää, jotta kolera ei leviäisi. Maailman terveysjärjestö WHO on raportoinut myös korkeista malarialuvuista etenkin naisilla.

Suurperheen isä Ahmed, 60, istuu vaimonsa, kolmen tyttärensä ja poikansa kanssa Planin rakentamassa väliaikaissuojassa, joka on toiminut heidän kotinaan lähes vuoden. Kotona Sudanissa perhe sai elantonsa viljelemällä ja kasvattamalla muutamaa vuohta. Arki oli jo silloin hankalaa.

Perhe käy parhaillaan läpi prosessia, jotta heidät rekisteröitäisiin pakolaisiksi. Kotoa kannettu ruoka on loppunut ajat sitten, joten perhe on riippuvainen humanitaaristen järjestöjen avusta.

”Tämä suoja on meille juuri nyt hyvä paikka. Se suojelee auringolta ja sateelta ja antaa meille tilan, jossa voimme olla yhdessä. Suurin huolenaiheeni on se, miten saan lapsilleni ruokaa. Kriisi on hankala myös monille vanhuksille, joiden on vaikea paeta kotoaan”, Ahmed sanoo.

Haaveena unet omassa sängyssä

Adan, 10, istuu vanhoista vaatteista rakennetussa väliaikaissuojassa. Hän on pukeutunut prinsessamekkoon, joka on hänelle rakas muisto entisestä elämästä.

Tyttö menetti äitinsä vain kahdeksan kuukauden ikäisenä, ja hänen isänsä kuoli Sudanin sodan aikana vuonna 2023. Nyt isoäiti Fatma, 75, huolehtii tytöstä. He nukkuvat matolla, jonka ystävällinen leirinaapuri lahjoitti heille. 

Arki leirillä on täynnä vaikeuksia. Fatmalla on sairaus, jonka takia hänen on vaikea liikkua. Hänen on hankala kävellä etsimään ruokaa ja lähes mahdoton tehdä töitä ansaitakseen hieman rahaa. Tyttö ja isoäiti selviytyvät kerjäämällä. Moni naapuri on antanut ruoan rippeitä, vaikkei kellään ole ylimääräistä ruokaa muille annettavaksi.

Usein ruokaa ei yksinkertaisesti vain ole. Renkin pakolaisleiri on täyteen ahdettu, ja lisää suojapaikkoja tarvittaisiin kipeästi. Joka päivä saapuu lisää ihmisiä. 

Adan haaveilee, että elämä palaisi taas normaaliksi. Hän haluaisi palata kotiin Khartumiin, nukkua omassa lämpimässä sängyssään ja mennä taas kouluun.

Tyttö valkoisessa mekossaan loistaa kirkkaana kaiken pölyn ja lian keskeltä. Adan ajattelee itsekin, ettei hän kuulu tänne.

”Ennen nukuin omassa sängyssäni ja katsoin piirrettyjä televisiosta. Nyt se kaikki on poissa. En tykkää elämästäni täällä. Kaipaan ystäviäni ja naapurei­tani. Kaipaan elämääni.”