Alla näet hakuasi vastaavat sisällöt. Mikäli et löytänyt etsimääsi, tutustu usein kysyttyihin kysymyksiin tai ota yhteyttä.

Alla näet hakuasi vastaavat sisällöt. Mikäli et löytänyt etsimääsi, tutustu usein kysyttyihin kysymyksiin tai ota yhteyttä.
Sotarikosten tutkimisessa saamani apu on muistuttanut minua siitä, miten tärkeää työ totuuden ja kadonneiden ihmisten kohtalon selvittämiseksi on eloonjääneille, Helena Ranta kirjoittaa.
Sotien ja konfliktien ensimmäinen uhri on useimmiten totuus. Osapuolet pyrkivät antamaan informaatiota, joka syyllistää vastapuolen ja korostaa heidän omaa syyttömyyttään. Työssäni oikeushammaslääkärinä ja sotarikosten selvittäjänä olen oppinut kantapään kautta varmistamaan saamani ”tiedot” useista, toisistaan riippumattomista lähteistä. Ja silti aina jää mahdollisuus, että olen tehnyt vääriä johtopäätöksiä.
Jugoslavian hajoamissotien aikana sain apua monilta paikallisilta siviileiltä ja kollegoilta sekä kansainvälisiltä toimijoilta. En saa asettaa tietoja antaneita henkilöitä henkilökohtaiseen vaaraan, ja siksi en voi mainita heidän nimiään tai tarkkoja ajankohtia ja paikkoja.
Vuoden 1999 alussa Kosovon väkivallan kiihtyessä suomalainen asiantuntijaryhmä työskenteli vaikeissa oloissa monien tahojen tarkkaillessa toimintaamme. Eräässä kylässä tapahtuneen joukkosurman tutkimukset toteutettiin ETYJ:n toimeksiannosta, ja viralliset raportit luovutettiin aikanaan paikallisviranomaisille. Olin saanut vihjeitä välittömästi tapahtumien jälkeen otetusta kuvamateriaalista, joka voisi auttaa meitä tapahtumakulun selvittämisessä.
Kosovossa oli Amnesty Internationalin henkilökuntaa, joka auttoi minua tapaamaan kuvien ottajan. Yhteydenotto järjestyi Amnestyn Lontoon päämajassa työskentelevän kollegani kautta. Kaksi nuorta Amnestyn työntekijää kuljetti minut kolhiintuneella autollaan tapaamispaikalle. Minut kätkettiin takapenkin alle, ja jälkikäteen arvioiden riski kannatti. En kuitenkaan uskaltanut ottaa kuvia mukaani.
Palattuamme kotimaahan analysoimaan tutkimustuloksiamme ja viimeistelemään raporttiamme otin yhteyttä Yleisradion toimittajaan. Hänen avullaan sain kuvat lopulta Suomeen. Niitä ei luonnollisestikaan voinut liittää raporttiimme, mutta niistä oli suuri hyöty tapahtumien aikataulua hahmoteltaessa. Vuosia myöhemmin törmäsin kuviin Jugoslavia-tribunaalissa ollessani tuomioistuintodistajana Haagissa. En tiedä, kuinka ja kenen toimesta ne olivat päätyneet osaksi todistusaineistoa.
Yhteistyöni kahden Amnestyn työntekijän kanssa jäi yhteen automatkaan. Minulla on edelleen heidän silloiset yhteystietonsa, mutta tavatessamme satunnaisesti kadulla 25 vuotta sitten emme koskaan palanneet salaiseen matkaamme. He ottivat huomattavan henkilökohtaisen ja järjestönsä maineen kannalta suuren riskin kuljettaessaan minut autossaan väkivaltaisuuksien kiihtyessä ja paikallisten tarkkailijoiden seuratessa tarkoin liikkeitämme.
Reilun kahden vuosikymmenen takaiset tapahtumat palautuvat aika ajoin mieleeni. En tiedä, missä minua auttaneet kaksi rohkeaa idealistia ovat tällä hetkellä. Tiedän, että yksi minua auttanut tulkki on edelleen kadoksissa, paikallinen juristi ja hänen kaksi poikaansa tapettiin Naton pommitusten alkaessa Kosovossa, jotkut kollegat ovat paenneet Kosovosta ja Associated Pressin kuvaaja sai surmansa väijytyksessä.
He kaikki ovat auttaneet minua vaikeissa tilanteissa ja antaneet uskoa siihen, että työ totuuden ja kadonneiden ihmisten kohtalon selvittämiseksi on tärkeää. Se on tärkeää eloonjääneille. He ovat menettäneet läheisensä ja usein kotinsa. Jotta he voivat sulkea oven menneisyyteen ja rakentaa omaa ja yhteisönsä tulevaisuutta, heillä on tarve ja oikeus totuuteen.
Tänä kesänä Kuhmon Kamarimusiikin konsertissa Ettei se toistuisi Pia Freund esitti keskitysleireillä kuolleiden säveltäjien lauluja. Konsertti päättyi Olivier Messiaenin Aikojen lopun konserttoon, jonka hän sävelsi vankileirillä.
Tärkeämpää kuin se, mitä muistamme, on se, mitä emme saa unohtaa.
Helena Ranta
Kirjoittaja on oikeushammaslääkäri, sotarikosasiantuntija, emeritaprofessori ja Plan International Suomen kunniapuheenjohtaja.
Sudanin sotaa paenneet tytöt ikävöivät koulua ja omaa sänkyään. Plan tukee Renkin pakolaisleirillä perheitä, joista monet ovat menettäneet kaiken, paitsi päällään olevat vaatteet – ja toivon kotiinpaluusta.
Ukrainan sota on särkenyt miljoonien lasten arjen ja turvallisuuden tunteen. Leikki auttaa Moldovaan paenneita lapsia oppimaan, unelmoimaan ja luottamaan tulevaisuuteen.
Kimya Fayazin ylioppilaskoe vaihtui pakomatkaksi päivänä, jona äärijärjestö Taliban valtasi Kabulin. Kimya kantaa huolta Afganistaniin jääneistä ystävistään, jotka eivät saa käydä koulua. Planin toiminta on auttanut häntä asettumaan Suomeen ja saamaan uusia ystäviä.
Plan-kummilapsi käy koulua, uskaltaa kertoa mielipiteensä ja näkee tulevaisuutensa toiveikkaana. Plan Internationalin ja RMIT-yliopiston tutkimus osoittaa kummiuden myönteiset vaikutukset Bangladeshissa, Ugandassa ja Ecuadorissa.
Sofia Bernoulli ja Tommi Rättö edistävät tyttöjen oikeuksia Tampereella, jossa poikkeuksellisen aktiivinen vapaaehtoisjoukko toteuttaa luovia ideoita tyttöjen oikeuksien puolesta. Planin onnenpyörä ja haalarimerkki ovat aina hittejä.
Laosilainen nuoripari oppi Planin kurssilla viljelemään sieniä ja valmistamaan vauvalleen terveellistä ravintoa.
Planin tukiopetus vauhdittaa tyttöjen koulunkäyntiä Nepalissa. 12-vuotias Rima on löytänyt oppimisen ilon.
Perulainen Plan-kummilapsi Luana rakastaa jalkapalloa. Oma perhekin epäili aluksi, sopiiko laji tytöille lainkaan.
Armi Savolainen ryhtyi Plan-kummiksi nähtyään televisiossa lapsen, joka kulki muovipussit jaloissaan. Tyttösponssi-lahjoittajaksi hänet innosti kohtaaminen Pieksämäen Prisman aulassa.
Kokosimme eri-ikäisille lukijoillemme vinkit kirjoista, jotka auttavat eläytymään tyttöjen kokemuksiin sotien ja konfliktien keskellä.