Kategoriat Kolumni
Hyperemeesi ja sektiosynnytys näyttivät minulle naisverkostojen voiman
Sektiosynnyttäjät ja hyperemeesiraskaudesta kärsivät naiset joutuvat usein tukeutumaan vain toisiinsa, koska patriarkaalinen yhteiskunta ei tarjoa apua. Sydämessäni on erityinen paikka niille naisille, jotka auttavat toisia naisia, Irene Naakka kirjoittaa.
Miesten luomassa maailmassa naisten keho ja mieli ovat olleet sukupuolen sorron ensisijainen taistelukenttä, sanoo Elinor Cleghorn ansiokkaassa tietokirjassaan Sairas ja viallinen – Naiset lääketieteen historiassa (2021). Olen saanut itse tuta terveydenhuollossa vellovan naisvihan erityisesti silloin, kun olen odottanut ja synnyttänyt kahta lastani. Kärsin molemmissa raskauksissani hyperemeesistä, poikkeuksellisen voimakkaasta raskauspahoinvoinnista. Hyperemeesi on edelleen mysteeri monelle terveydenhuollon ammattilaisellekin, sillä se, kuten moni muukin naistyypillinen sairaus, on jäänyt kautta historian vaille tutkijoiden ja tutkimusten rahoittajien huomiota.
Olen kokenut paitsi hyperemeesin ja sen vähättelyn, myös raskauden aikaisen anemian, johon en saanut apua neuvolassa. Olen myös sektiosynnyttäjä: minulle on tehty suuri leikkaus, jonka jälkeen en saanut minkäänlaista kuntoutusta. Polvileikkauksesta toipuvat saavat fysioterapiaa, sektiolla synnyttäneet jätetään yksin. Kärsi, nainen, tuntuu olevan patriarkaalisen yhteiskuntamme iskulause.
Raskaana oleva ja synnyttänyt ihminen on monesti terveydenhuollossa epäkiinnostava. Kunhan vauva voi jotakuinkin hyvin, se riittää. Äitien ja muiden odottajien vaivat, huolet ja jopa hätä sivuutetaan liian usein. Siksi me, joita on sukupuolemme vuoksi väheksytty ja sorrettu, olemme kautta aikojen joutuneet keksimään epäkonventionaalisia keinoja, jotta saisimme oikeuksia.
En ole saanut yhdeltäkään terveydenhuollon ammattilaiselta niin paljon apua, tukea ja tietoa hyperemeesistä kuin sairaudesta kärsiville ja heidän läheisilleen tarkoitetusta Facebook-tukiryhmästä. Siellä hyperemeesistä selviytyneet nimeävät niitä harvoja lääkäreitä, jotka suostuvat auttamaan kuukausia oksentamisesta kuivuneita odottajia. Jakavat tietoa uusista tutkimuksista ja lääkkeistä. Toivottavat rakkautta ja voimia niillekin, joilla ei voimia enää ole ja jotka joutuvat tekemään sydäntä repivän päätöksen kärsimyksen lopettamisesta: hyperemeesiraskauden keskeyttämisestä. Koska kukaan niistä ihmisistä, alan ammattilaisista, joilla olisi velvollisuus ja mahdollisuus auttaa, ei ole auttanut.
Niin ikään sektiosynnyttäjät joutuvat usein tukeutumaan toisiinsa, niin halveksittuja ja väheksyttyjä usein olemme. Päätös omasta synnytystavasta ei ole Suomessa ilmoitusasia. Sektion valintaan tarvitaan lääkärin diagnoosi, joka on monelle synnytyspelko. Synnyttäjiä saatetaan kuitenkin painostaa alatiesynnytykseen. Tätä vaaraa vastaan sektiosynnyttäjät ovat perustaneet Facebook-tukiryhmän, jonka kautta voi pyytää lääkärin vastaanotolle mukaansa tukihenkilön. Tukihenkilö auttaa varmistamaan, että synnyttäjän tahto synnytystavasta toteutuu eikä synnyttäjää painosteta päätökseen, joka ei ole hänen omansa.
Viimeisimmästä raskaudestani jääneet henkiset arvet aukeavat edelleen, kun todistan vertaisteni kärsimystä hyperemeesitukiryhmän julkaisuissa. Luen silti jokaisen aloituksen ja autan parhaani mukaan. Sektioryhmässä muistutan epävarmoja synnyttäjiä, että jokaisen on saatava tehtävä omaa kehoaan koskevia päätöksiä. Kehotan jokaista vertaistani pysymään lujana, vaatimaan omia oikeuksiaan. Tarjoan tukea, tietoa ja jopa apua valitusten kirjoittamisessa, sillä niin me toimimme. Me, jotka tiedämme, että ilman toistemme apua, toistemme rinnalla seisomista, emme olisi nyt tässä.
Sydämessäni on erityinen paikka niille naisille, jotka auttavat toisia naisia.
Kirjoittaja on toimittaja, kirjailija ja somevaikuttaja.
