Kategoriat Pitkät jutut

Plan-lehti 3/2024

”Olen fyysisesti Suomessa, mutta henkisesti yhä Afganistanissa”

Kimya Fayazin ylioppilaskoe vaihtui pako­matkaksi päivänä, jona äärijärjestö Taliban valtasi Kabulin. Kimya kantaa huolta Afganistaniin jääneistä ystävistään, jotka eivät saa käydä koulua. Planin toiminta on auttanut häntä asettumaan Suomeen ja saamaan uusia ystäviä.

Miia Saari

Kuvat:

Aaro Keipi

Kuudelta aamulla elokuun 15. päivänä vuonna 2021 Kimya Fayazin elämä oli viimeisiä minuutteja ennallaan.

17-vuotias lukiolainen söi leipää ja joi teetä kotinsa keittiössä, kerrostalon neljännessä kerroksessa Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa. 

Oli tärkeää syödä hyvin, sillä Kimya oli lähdössä Suomen ylioppilaskirjoituksia vastaavaan päättökokeeseen. Se oli tarkoitus pitää normaalisti, vaikka maassa oli ollut levotonta siitä lähtien, kun Yhdysvaltojen ja Naton sotilaat olivat alkaneet vetäytyä Afganistanista kevään ja kesän aikana.

Elokuun alussa ääriliike Taliban oli vallannut kyliä ja kaupunkeja, mutta Kabuliin asti se ei ollut päässyt.

Kimyan olisi pakko menestyä kokeessa, jotta hän voisi hakea yliopistoon. Hän odotti myös kaikkea sitä hauskuutta, jota viimeinen lukiovuosi toisi tullessaan. Ystäväporukka suunnitteli päättäjäisjuhlien asuja, musiikkia ja puheita.

Lukiossa Kimya oli havahtunut siihen, että naisten asema Afganistanin patriarkaalisessa yhteiskunnassa parani vuosi vuodelta. Naisia näkyi sosiaalisessa mediassa ja politiikassa. Kimya oli lapsena tottunut siihen, etteivät naiset olleet tasa-arvoisia miesten kanssa.

Hengenvaara pakotti jättämään kodin

Aamiaisen jälkeen perheen isä, yliopiston lehtori Latif Fayaz, kertoi kuulleensa, että Talibanin joukot lähestyivät Kabulia. Tieto yllätti samaan aikaan koko maailman. Jos Taliban valtaisi Kabulin, länsimaisille järjestöille työskennelleet paikalliset olisivat hengenvaarassa.

Latif Fayaz työskenteli Natolle maan siviilien johtavana asiantuntijana. Hän oli myös poliitikko, joka oli urakoinut viisitoista vuotta YK:n Afganistanin avustusoperaatiossa UNAMA:ssa.

Lisäksi perhe kuului talibanien vainoamaan hazara-vähemmistöön.

Kimya ei suostunut uskomaan, että kouluun meno voisi olla vaarallista. Hän katsoi ulos ikkunasta, eikä nähnyt ketään. Se oli sinänsä omituista. Normaalisti kaduilla olisi jo kulkenut ihmisiä.

”Äiti pyysi, etten menisi kokeeseen, hänen vuokseen. Hän sanoi, ettei halua minun kuolevan. Isä käski kuuntelemaan äitiä. Olin vihainen ja itkin. En voinut uskoa, että koe jäisi minulta väliin”, Kimya kertoo.

Pian Latif Fayaz sai soiton, joka varmisti, että perheen pahin painajainen oli toteutumassa. Afganistan oli ajautunut kaaokseen. Presidentti Ashraf Ghani oli lähtenyt maasta, ja valta oli siirtymässä Talibanille jo samana päivänä. 

”Isä sanoi, että meidän on paettava maasta ja yritettävä tavalla tai toisella päästä tunnin ajomatkan päässä olevalle lentokentälle. Autoa meillä ei ollut.”

”Veljeni ei osannut pelätä talibaneja, mutta minä osasin”

Kimya on perheensä esikoinen. Hänellä on viisi pikkusisarusta. Kaksi lapsista oli kohtalokkaana päivänä kipeänä.

Koko perhe alkoi järkyttyneenä täyttää laukkujaan kalleimmilla aarteillaan. Kimya pakkasi reppuun ystäviltään saamiaan lahjoja, esimerkiksi kirjoituksilla täytetyn ystäväkirjan, kaikki koulu­todistuksensa, valokuvia ja lapsuuden lempilelunsa, papukaijan.

Perhe lähti kävellen kohti Kimyan tädin asuntoa, joka sijaitsi lentokentälle vievän tien varrella. He jakaantuivat kahteen neljän hengen ryhmään, jotta eivät herättäisi epäilyksiä.

”Kaduille alkoi tulla ihmisiä, jotka huusivat paniikissa, että talibanit tulevat, talibanit tulevat! Pikkuveljeni ihmetteli menoa ja kyseli, keitä ne talibanit oikein ovat. Hän ei osannut pelätä heitä, mutta minä osasin.”

Tädin luona Kimyan vanhemmat päättivät, että olisi parasta jättää kaikki tavarat asuntoon, jotta he pääsisivät liikkumaan nopeasti herättämättä epäilyksiä. Mukaansa he ottivat vain passit ja vähän rahaa autokyytiä varten.

Kimya puhkesi itkuun, kun hänen piti luopua repustakin. Isä yritti rauhoittaa häntä vakuuttamalla, että joku voisi tuoda tavarat kentälle myöhemmin.

”Eihän niitä kukaan tietenkään voinut meille toimittaa”, Kimya sanoo.

Ainoa toive: elossa selviäminen

Kulku paniikissa pakenevien ihmisten keskellä oli varsinkin flunssaisille lapsille raskasta. Perheen isä johdatti joukkoa, muut seurasivat häntä pari­jonossa, käsi kädessä. 

Kimya todisti matkalla useita ryöstöjä. Hänen edessään kulkevilta ihmisiltä anastettiin matkatavarat. Ryöstäjät pysäyttivät myös autoja ja saivat uhkailemalla matkustajat luopumaan laukuistaan, rahoistaan ja passeistaan.

”Aloin tosissani pelätä kuolemaa. Kaikki ajatukseni keskittyivät toiveeseen, että selviäisimme hengissä ja pääsisimme turvaan, minne tahansa”, Kimya kertoo.

Perhe käveli tuntikausia, kunnes sai ostettua autokyydin loppumatkalle. Kimya halusi soittaa isoäidilleen, mutta hänen puhelimensa akku oli loppunut. Kaikki laturit olivat tädin luo jätetyissä laukuissa.

Seitsemän tunnin matkanteon jälkeen perhe pääsi lentokentän portille, missä tungeksi asiakirjoja heiluttavia, evakuointia odottavia ihmisiä. Kun Kimya perheineen oli odottanut kaksi tuntia, heidät haettiin portilta asemarakennukseen. 

Laukauksia ja pakokauhua lentokentällä

”Heti kun pääsimme sisälle, edessämme alettiin ampua. Miestä, joka poimi meidät portilta, ammuttiin käteen.”

Syntyi kaaos, kun ihmiset syöksyivät pois tilanteesta. Kimya kuuli piilostaan isänsä huutavan perheen kuopusta. Kukaan ei tiennyt, minne kuusivuotias poika oli kadonnut.

Epätietoisuus kesti viisitoista pitkää minuuttia. Sitten paikalle tuli turkkilainen poliisi poikaa kantaen. Hän oli kaapannut pojan syliinsä laukausten alkaessa ja vienyt tämän kauemmas.

Latif Fayaz sai järjestettyä perheensä yhdeltätoista illalla Italiaan lähtevään sotilaskoneeseen. Koneessa oli erimaalaisten sotilaiden lisäksi kolme muutakin afganistanilaista perhettä. 

”Koko matka tuntui epätodelliselta.”

Italiassa perhe sai papuja, teetä ja leipää. Heidän vietiin koronatestiin kipeiden lasten yskän vuoksi. Kun testit osoittivat, ettei kukaan sairastanut koronaa, he saivat käyttöönsä kaksi hotellihuonetta.

Kahden viikon päästä perhe sai tietää, mikä maa oli päättänyt vastaanottaa heidät. Maa oli Suomi.

Kimya kertoo äitinsä eläneen Afganistanissa vain lapsilleen. ”Nyt 37-vuotiaalla äidilläni on mahdollisuus opiskella ja elää myös itselleen. Se tuo minulle suurta iloa. Kun näin äidin ensimmäistä kertaa kirjoittavan nimensä, itkin ilosta.”

Kohti unelma-alaa kyberturvallisuuden osaajana

Kimya Fayaz kertoo tarinaansa Helsinki Business Collegen tiloissa, hänestä tuli koulun oppilas elokuussa. 

Kimya aloitti suomen kielen opiskelun muun perheen tavoin heti saavuttuaan Suomeen. Vuoden kuluttua, lokakuussa 2022, hän osasi suomea niin hyvin, että alkoi suorittaa peruskoulun oppimäärää Eiran aikuislukiossa suomeksi.

Koulun tutkintotavoitteinen linja on tarkoitettu maahanmuuttajille, joilla ei ole peruskoulutasoisia opintoja kotimaastaan tai jotka eivät puutteellisen kielitaitonsa vuoksi voi hakea suomenkielisiin jatko-opintoihin.

Kimya vilauttaa pyynnöstä perusopetuksen päättötodistusta, jonka hän sai viime keväänä. Todistus on täynnä ysejä ja kymppejä. 

Tämäkin haastattelu tehdään suomeksi. Vain muutaman kerran Kimya hakee sanoja englanniksi.

Kimya pääsi Helsinki Business Collegeen opiskelemaan tieto- ja viestintä­tekniikkaa. Hänen suomenkieliset luokkatoverinsa ovat tulleet kouluun suoraan peruskoulusta.

“Jännitän, miten hyvin kielitaitoni riittää, mutta opettajat kehottavat minua kertomaan heti, jos en ymmärrä jotain. Ihmiset ovat olleet hyvin ystävällisiä.”

Linjalla voi opiskella myös asiaa, joka kiinnostaa Kimyaa kovasti: kyberturvallisuutta.

Talibanin valta on vienyt tytöiltä oikeudet ja vapauden

Vaikka Kimya perheineen on nyt turvassa, huoli maahan jääneistä sukulaisista ja ystävistä on kova.

Parhaaseen ystäväänsä Kimya pitää yhteyttä kerran kuussa WhatsApp-sovelluksella. 

“Ystäväni on viettänyt kolme vuotta kotona. Hän ei ole saanut opiskella päivääkään Talibanin valtaantulon jälkeen. Kun kerroin päässeeni opiskelemaan viestintätekniikkaa, ystäväni sanoi, että se olisi ollut hänenkin valintansa, jos hän olisi päässyt yliopistoon.”

YK:n asiantuntijoiden mukaan Taliban alistaa parhaillaan Afganistanin naiset ja tytöt niin järkyttävän vallan väärinkäytön alle, että toimia voidaan kuvailla sukupuoleen kohdistuvana vainona ja rikoksina ihmisyyttä vastaan. 

“Maasta poistuminen on ystävilleni taloudellisesti mahdotonta. He ovat tuloksetta yrittäneet löytää stipendejä opiskeluun ulkomailla. Jotkut tunte­mani tytöt on pakotettu naimisiin.” 

Tämän vuoden elokuussa maassa tuli voimaan uusi siveyslakipaketti. Naisten on peitettävä vartalonsa ja kasvonsa julkisilla paikoilla, eivätkä he saa julkisesti laulaa, lausua tai lukea ääneen.

Naiset eivät myöskään saa katsoa miehiä, jotka eivät ole heille sukua. Naiset ja miehet eivät saa edes oleskella samassa tilassa, kuten autossa, jos he eivät ole sukulaisia.

“Olen fyysisesti Suomessa, mutta henkisesti olen yhä Afganistanissa. Ajattelen tyttöjä ja naisia ja kaikkia niitä kauheuksia, joita heille tapahtuu”, Kimya sanoo.

Kielitaito ja ystäväpiiri karttuivat Planissa

Kirjoittaminen ja lukeminen helpottavat hieman Kimyan ahdistusta. Kimya rakasti kirjallisuutta jo Afganistanissa ja vieraili usein runotapahtumissa.

Planilla on tärkeä osa Kimyan sopeutumisessa Suomeen. Kun Planin tyttö­ryhmän edustajat vierailivat Kimyan luokalla, hän päätti rohkaistua ja liittyä maahan muuttaneille nuorille tarkoitettuun toimintaan. Planin ryhmissä nuoret keskustelevat suomeksi.

“Halusin sekä saada ystäviä että kehittää kielitaitoani. Kumpikin onnistui!”

Kimyä on ollut mukana kolmessa Planin ryhmässä. Tyttöryhmässä kartoitettiin muun muassa omia vahvuuksia. DNA:n sponsoroimassa digiryhmässä taas opeteltiin Suomessa välttämättömiä digitaitoja.

Suomi oli ensimmäinen kieli, jota äiti oppi lukemaan

Keväällä 2024 Kimyan puhetaidot olivat kehittyneet niin hyviksi, että hän esiintyi suomeksi suurelle yleisölle Helsingin kaupungintalolla Make some noise -puhujafoorumissa. Yleisö liikkuttui Kimyan kertoessa Afganistanin naisten tilanteesta.

“Minä olen tullut parempaan paikkaan, mutta kansani vapaus on viety. Siksi en voi olla koskaan täysin onnellinen”, Kimya tiivistää puheensa lähtökohdan.

Kimyan sisko ja veli aloittivat syksyllä suomenkielisen lukion. Hänen isänsä opiskelee merkonomiksi ja on Suomen Hazaroiden Kulttuuriyhdistys ry:n johtaja.

Kimya on ylpeä kaikista perheen­jäsenistään, mutta erityisesti suomea opiskelevasta äidistään.

“Suomesta tuli ensimmäinen kieli, jota äiti oppi lukemaan ja kirjoittamaan. Hän ei ollut päässyt koskaan kouluun.”

Yksi hetki on syöpynyt Kimyan muistiin erityisen voimakkaasti.

“Kun näin, että äiti oli oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, unohdin hetkeksi kaikki kauheudet. Ensimmäinen sana, jonka äiti kirjoitti, oli hänen oma nimensä. Sen jälkeen äiti kysyi, miten meidän muiden nimet kirjoitetaan.”