Kategoriat Pitkät jutut

Plan-lehti 4/2021

Turvattomana kaduilla

Köyhyys, turvattomuus sekä koulutuksen ja mahdollisuuksien puute hankaloittavat monen siirtolaistytön elämää. Plan tukee Venezuelasta paenneita tyttöjä ja nuoria naisia uusissa kotimaissaan.

Heidi Kleemola

Sussan Magallaes

Camila Mariño

Elena Ruiz Labrador

Kuvat:

Sussan Magallaes,

Juan José Orellana

Yonaxis istuu bussiterminaalin betonilattialla Ecuadorin pääkaupungissa Quitossa. Hän jakaa ruokaa kolmelle lapselleen, muttei syö itse. Yonaxis näyttää hyvin hoikalta. Hän pitelee kädellään vatsaansa merkiksi siitä, että odottaa neljättä lastaan. Hän on tuskin 20-vuotias. 

Yonaxis ei vielä tiedä, tuleeko hän näkemään odottamaansa lasta. Hänen kasvoillaan näkyy huoli, sillä kaksi päivää aiemmin hän on alkanut jälleen vuotaa verta. Neljä kuukautta sitten hän sai keskenmenon perheen asuessa Cucutássa, Kolumbiassa. Tuolloin verenvuotoa jatkui kaksi kuukautta, mutta Yonaxis ei päässyt terveysasemalle.

“Niin paljon venezuelalaisia on lähtenyt kotimaastaan, ettei meitä varten ole terveydenhoitoa”, hän sanoo.

Yonaxis on yksi monista venezuelalaisista, jotka ovat joutuneet lähtemään kotimaastaan vaikean taloudellisen ja sosiaalisen kriisin takia. Yli 5,6 miljoonaa ihmistä on lähtenyt maasta viime vuosina. Suurin osa heistä asuu nyt muissa Latinalaisen Amerikan maissa, kuten Kolumbiassa, Perussa, Chilessä, Ecuadorissa ja Brasiliassa.

Yonaxis muistaa, kuinka alkoi odottaa ensimmäistä lastaan vain 14-vuotiaana. Kun tytär Yosgleidis syntyi, Yonaxis ei enää palannut kouluun. Kahden vuoden kuluttua syntyi Iams ja sen jälkeen Raydam.

Yonaxis kertoo, että hän olisi kyllä ollut kiinnostunut perhesuunnittelusta miehensä kanssa.  

“Kotimaassamme oli kuitenkin pakko valita, ostammeko ehkäisyvälineitä vai säkin jauhoja. Valinta oli selvä: ensin täytyy syödä.”  

”Tähän alkaa jo tottua”

Quiton bussiterminaalissa on ruuhkaa. Aiemmin monet pakolaisperheet jäivät Ecuadoriin, mutta nyt iso osa jatkaa matkaansa Peruun ja naapurimaihin. Monet pakolaiset elävät asemalla, kunnes saavat tarpeeksi rahaa kokoon päästäkseen jatkamaan matkaansa.

Yonaxis jää perheensä kanssa Ecuadoriin, jos hänen miehensä saa töitä. Jos ei, he jatkavat matkaansa Peruun. Perhe on perustanut väliaikaisen kodin bussiterminaalin jalkakäytävälle. Kattona on muovilevy, joka antaa hieman yksityisyyttä ja suojaa kylminä öinä.

Yonaxis on jo tottunut elämään perheensä kanssa näissä olosuhteissa. Venezuelasta lähdettyään perhe asui kuusi kuukautta Cucutássa, Kolumbiassa.  

”Nukuimme jalkapallokentällä taivasalla, koska meillä ei ollut varaa edes pienimpään huoneeseen.”

Yonaxis

Kun Yonaxis ja hänen miehensä huomasivat, ettei Kolum-biasta löytynyt töitä, he päättivät siirtyä Ecuadoriin. He kävelivät rahattomina Cucutásta Quitoon. Yonaxis kertoo matkan olleen kamala. Vaellus kesti puolitoista kuukautta, ja vanhemmat joutuivat kantamaan pieniä lapsiaan.

Perheen lapset eivät päässeet varhaiskasvatukseen eivätkä esikouluun kotimaassaan Venezuelassa, mutta ongelmat jatkuvat myös Ecuadorissa, sillä lapsilla ei ole virallisia papereita.

“Toivon, että lapsemme pääsisivät kouluun ja saisivat enemmän mahdollisuuksia kuin me aikuiset olemme saaneet”, Yonaxis sanoo ja etsii itkevälle tyttärelleen lämpimämpiä vaatteita laukustaan.

Perhe on saanut muiden bussiterminaalissa asuvien siirtolaisten tavoin ruokaa ja hygieniatarvikkeita Plan Internationalilta, joka auttaa pakolaisia ja siirtolaisia Ecuadorissa, Kolumbiassa ja Perussa. Plan myös tukee siirtolaislasten koulunkäyntiä ja edistää tyttöjen oikeuksien toteutumista. 

Syrjintä vaikeuttaa koulutusta 

Yonaxisin tilanne ei ole ainutkertainen. Plan International on selvittänyt Venezuelasta paenneiden tyttöjen ja nuorten naisten kokemuksia uusissa kotimaissaan. Tutkimus Adolescent Girls in Crisis: Voices from the Venezuelan Migration in Colombia, Ecuador and Peru osoittaa, että Venezuelasta paenneet tytöt ja nuoret ovat usein vailla perusturvaa. Tutkimukseen osallistui 452 iältään 10–19-vuotiasta tyttöä.

Puolet tytöistä kertoo tuntevansa olonsa turvattomaksi ulkona liikkuessaan. 21 prosenttia tytöistä kertoo todistaneensa nuoriin kohdistuvaa väkivaltaa, aggressiivisuutta ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Siirtolaisuus lisää tyttöjen riskiä kokea sukupuolittunutta väkivaltaa. Väkivallalle altistavat virallisten papereiden puuttuminen, varhaiset raskaudet, koulunkäynnin keskeytyminen ja köyhyys.

Tytöillä on suuri riski kokea rasismia ja seksuaalista häirintää julkisilla paikoilla, kouluissa ja sosiaalisessa mediassa. Nuoret kokevat kiusaamisen vaikuttavan sopeutumiseensa, koulunkäyntiinsä ja itsetuntoonsa.  

Ennen koronapandemiaa arviolta puolet Venezuelasta paenneista lapsista ei käynyt koulua. Pandemian aiheuttama koulujen sulkeminen on vaikeuttanut tilannetta, sillä epäva-kaissa oloissa elävillä siirtolaisilla ei yleensä ole mahdollisuutta käyttää internetiä eikä osallistua etäopetukseen. 

Vaarallinen matka parempaan tulevaisuuteen 

Yksi turvattomuutta ja pelkoa kokeneista tytöistä on 20-vuotias Emma*. Hän istuu asuntonsa ainoalla tuolilla Tuberissa Pohjois-Perussa ja katsoo ulos ikkunasta. Hän saapui Peruun viisi kuukautta sitten toiveenaan aloittaa uusi elämä. Uusi kaupunki ja kulttuuri tuntuvat kuitenkin vierailta.

”En pysty sanomaan, olisiko ollut parempi pysyä kotona kuin tulla paperittomaksi siirtolaiseksi. En olisi kuitenkaan selviytynyt Venezuelassa. Minimipalkka ei riittänyt opiskeluun eikä ruokaan.”

Emma teki kovasti töitä voidakseen rahoittaa vaarallisen matkansa sukulaistensa luo Peruun. Hän ylitti Kolumbian rajan Tachira-joen yli muiden paperittomien siirtolaisten kanssa, koska virallinen rajanylityspaikka oli suljettu.

Seuraavan rajan yli hän matkusti piilossa rekan kontissa viiden aikuisen ja kahden lapsen kanssa. 

”Minua oli varoitettu seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja neuvottu, etten saisi meikata enkä näyttää viehättävältä.” 

Kertoessaan tarinaansa Emma tarkkailee ympäristöään pelokkaasti kuin odottaen lähestyvää vaaraa.

Ajan kuluessa psyykkiset traumat voivat helpottaa. Emma on saanut työpaikan ravintolasta ja on toiveikas, että häntä odottaa parempi tulevaisuus.

Plan on auttanut siirtolaisnuoria sopeutumaan yhteiskuntaan ja tarjonnut ammatillista koulutusta työllistymistä varten Perussa. 

Oikeus elää ilman väkivaltaa 

Planin tutkimuksessa yli puolet tytöistä kertoo olleensa huolissaan myös ruoan puutteesta. 44 prosenttia kertoo menneensä joskus nälkäisenä nukkumaan ja joutuneensa kerjäämään ruokaa.

Joka kymmenes yli 15-vuotias tyttö kertoo olleensa aiemmin tai olevansa parhaillaan raskaana. Keskimääräinen ikä ensimmäiselle raskaudelle on 16 vuotta, vaikka tytöt itse toivovat tulevansa raskaaksi vasta noin 25-vuotiaana.

Varhaiset raskaudet lopettavat monen tytön koulunkäynnin, ja teiniäidit ovat alttiita lapsityövoimalle, varhaisille avioliitoille, väkivallalle ja köyhyydelle. 40 prosentilla pakolaistytöistä ei ole ollut mahdollisuutta päästä terveydenhoitoon. 

“Siirtolaistytöillä on oikeus elää ilman väkivaltaa. Tutkimuksemme osoittaa, että tytöt kohtaavat uskomattomia esteitä yrittäessään rakentaa uutta elämää Venezuelan ulkopuolella”, sanoo Plan Internationalin Amerikan alueen johtaja Debora Cobar. 

Toteutuneita unelmia 

Viisitoistavuotiaan Arantzan perhe oli säästänyt vuosia juhliakseen tyttärensä 15-vuotissyntymäpäivää, joka on latinalaisamerikkalaisessa kulttuurissa tärkeä etappi. Venezuelan vaikeutuneen kriisin takia perhe joutui käyttämään säästönsä ja lähtemään kotimaastaan kymmenen kuukautta sitten. 

“Sanoin äidilleni, ettei kannata murehtia minun haaveistani. Meidän täytyi käyttää rahat ja lähteä pois”, Arantza sanoo. 

Hän aloitti koulunkäynnin Tumbesin kaupungissa Perussa, mutta lopetti muutaman kuukauden jälkeen, koska joutui kiusatuksi.

”Pojat kiusasivat minua usein ja sanoivat todella loukkaavia asioita. He kommentoivat myös äitiäni, mikä tuntui pahalta.” 

Arantzan isällä oli vaikeuksia saada töitä. Hän myi kakkuja kadulla ja kohtasi usein rasismia ja syrjintää. 

”Välillä emme voineet ostaa ollenkaan ruokaa”, Arantza sanoo. 

Perheensä vaikeuksista huolimatta Arantza on toiveikas, sillä vanhemmat ovat nyt työllistyneet. Arantza on aloittanut opintonsa uudelleen toisessa koulussa ja saanut ystäviä. Hän on myös liittynyt mukaan Planin hankkeeseen, joka luo turvallisia ympäristöjä lapsille ja nuorille. Samalla Plan ehkäisee nuorten kokemaa häirintää, väkivaltaa ja hyväksikäyttöä.

Arantza toimii nyt nuortenryhmän vetäjänä ja auttaa parantamaan asuinympäristönsä turvallisuutta.  

Myös Aranzan haave 15-vuotispäivän juhlinnasta on toteutunut, mikä saa hänen silmänsä vieläkin loistamaan. 

”Ystäväni äiti järjesti minulle juhlat kadulla. Hän antoi minulle juhlamekon ja hoiti kaiken, jotta sain lopulta juhlia syntymäpäivääni.” 

Koulutus antaa voimaa 

Venezuelalainen Astrid, 15, on asunut perheensä ja sukulaistensa kanssa kolme vuotta Cuscon kaupungissa Perun Andeilla. Sukuun kuuluu paljon miehiä ja poikia, mutta Astridin mielestä naiset johtavat hänen perhettään.

“Suvussani on paljon voimakastahtoisia ja päättäväisiä naisia. Hyvä esimerkki on äitini, joka on perustanut yhdistyksen venezuelalaisille siirtolaisille, pakolaisille ja turvapaikanhakijoille Cuscossa”, Astrid kertoo. 

Vaikka perhe joutuu kamppailemaan saadakseen elantonsa, Astrid tuntee itsensä vahvaksi. Myös hän on mukana Planin työssä.

“Olen saanut Planin koulutuksessa tietoa sukupuolittuneesta väkivallasta, oikeuksistani, ihmiskaupasta, häirinnästä ja seksuaali- ja lisääntymisoikeuksista. Olen mukana edistämässä tasa-arvoa ja ehkäisemässä väkivaltaa. Olisi tärkeää, että myös kouluissa puhuttaisiin näistä asioista”, Astrid sanoo. 

“Moni koulu vaatii viralliset paperit, ennen kuin lapsi voi päästä kouluun. Meiltä siirtolaisilta ne usein puuttuvat. Koulutus olisi kuitenkin avain tulevaisuuteemme.”