Sodissa raiskattujen on saatava oikeutta ja tukea

Vaikka systemaattiset raiskaukset tunnistetaan jo laajasti sodankäynnin välineeksi, uhrit saavat yhä liian harvoin tarvitsemaansa apua ja oikeutta. Yksittäisten seksuaalirikosten ja systemaattisen strategian väliin jää iso harmaa alue, jolla seksuaalinen väkivalta on yleisesti hyväksytty koston väline.

Merja Färm

Ukrainasta on kantautunut järkyttäviä uutisia systemaattisista raiskauksista ja raa’asta seksuaalisesta väkivallasta. Nämä sotauutiset eivät ole millään tapaa poikkeuksellisia.  

Vaikka seksuaalinen väkivalta ei välttämättä ole yleistynyt viime vuosikymmeninä sodissa, se on tullut aiempaa näkyvämmäksi. Raiskaukset sekä tunnistetaan että tunnustetaan yhä laajemmin sodankäynnin välineeksi ja sotarikoksiksi. 

Konflikteissa seksuaalisen väkivallan riski nousee 

Seksuaalista väkivaltaa pidettiin pitkään sodankäynnin sivuoireena, jonka katsottiin johtuvan sotilaiden seksikumppanien puutteesta ja huonosta johtamisesta. Viime vuosisadan aikana alettiin ymmärtää, ettei seksuaalinen väkivalta ole sodankäynnissä välttämätön paha ja etteivät raiskaukset ole yleensä vain joukko yksilön rikoksia yksilöitä vastaan. 

Yksittäisten seksuaalirikosten ja systemaattisen strategian väliin jää iso harmaa alue, jolla seksuaalinen väkivalta on yleisesti hyväksytty koston väline ja jolla vihollisen siviilejä pidetään lähinnä sotasaaliina. 

Kansainvälinen yhteisö ja tuomioistuimet ovat vähätelleet seksuaalista väkivaltaa konflikteissa tulkitsemalla esimerkiksi, että raiskaukset kuuluisivat niin kutsutun suhteellisuus-periaatteen alle – eli että tietty määrä seksuaalista väkivaltaa olisi hyväksyttävissä siinä missä siviiliuhritkin. Humani-taarisessa laissa ei ole nollatoleranssia siviiliuhreille, vaan siviilien kuolemat hyväksytään, mikäli se katsotaan sotastrategian kannalta kohtuulliseksi ja välttämättömäksi.  

Siinä missä siviiliuhrien täydellinen välttäminen on sodassa usein mahdotonta, mikään legitiimi sotastrategia ei vaadi seksuaalista väkivaltaa onnistuakseen. 

Laillisen ja laittoman väkivallan ero ei ole sotilaille läheskään aina selvä – ja vaikka olisikin, sitä ei usein kunnioiteta. Sodassa vahva sosiaalinen normi ihmishengen arvosta on rikottu ja sallitun ja kielletyn välinen raja häilyy. Jos sotaa motivoidaan vihollisen ihmisarvoa vähättelevällä vihapuheella ja sodan johto on välinpitämätön tai jopa salliva, seksuaalista väkivaltaa ja kidutusta on vaikea estää. 

Seksuaalisen väkivallan teho sodankäynnissä

Modernin ajan ensimmäinen laajalti tunnettu ja dokumentoitu systemaattinen joukkoraiskaus oli Nanjingin verilöyly vuonna 1937. Japanilaiset sotilaat raiskasivat arviolta 20 000 kiinalaista sotavankia. 

Euroopassa jopa kaksi miljoona saksalaisnaista raiskattiin kostoksi natsien julmuuksista toisen maailmansodan lopussa. Valtaosan raiskauksista toteutti Neuvostoliiton puna-armeija, mutta myös liittoutuneiden joukot ottivat osansa. Sodan jälkeinen voittajien oikeus ja häviäjien syvä häpeä natsi-hallinnon julmuuksista on suurelta osalta estänyt asian käsittelyn.   

Termiä kansanmurharaiskaus (genocidal rape) käytetään silloin, kun raiskaukset ovat yksi väline kansanmurhan työkalupakissa. Esimerkkejä on valitettavan paljon. Viime vuosikymmeninä Isis on käynyt jesidien, serbit bosnialaisten ja Myanmarin armeija rohinga-muslimien kimppuun kaikin mahdollisin seksuaalisen väkivallan keinoin. Tavoitteena on ollut vastapuolen identiteetin totaalinen tuhoaminen. 

Kansanmurharaiskauksissa sotilaat voivat pyrkiä esimerkiksi hiv-viruksen tai muiden sukupuolitautien levittämiseen, pakkoraskauksiin tai naisten hedelmättömyyteen. Ruandan kansanmurhassa rekrytoitiin hiv-positiivisia miehiä nimenomaan raiskaamaan naisia ja tyttöjä. Tigrayn konfliktissa tyypillistä on ollut naisten sukuelimien tuhoaminen. Nigeriassa islamistinen Boko Haram pakotti kristittyjä koulutyttöjä synnyttämään taistelijoiden lapsia. 

Sotilaat voivat vaikuttaa tyttöjen ja naisten lisääntymiseen myös tekemällä näistä yhteisönsä normien valossa epäkelpoja aviopuolisoja ja tuhoamalla heidän seksuaalinen halukkuutensa.  

Siviileihin kohdistuva väkivalta on tehokas ase myös silloin, kun yhteisö halutaan ajaa asuinsijoiltaan. Esimerkiksi Myanmarin armeija ajoi noin 700 000 rohinga-muslimia Bangladeshin puolelle siviileihin kohdistuvalla silmittömällä väkivallalla, jossa raiskaukset olivat suuressa roolissa. 

Myös miehet joutuvat usein seksuaalisen väkivallan uhreiksi. Kun seksuaalista väkivaltaa käytetään sodankäynnin välineenä, sillä pyritään vastustajan moraalin ja taistelutahdon murentumiseen, yhteisöjen hajottamiseen ja lopulta vastustajien hedelmällisyyden rajoittamiseen. 

Kansainväliset normit vahvistuvat 

Ymmärrys on siirtynyt hitaasti oikeuskäytäntöön. Ensimmäinen tuomio raiskauksesta sotarikoksena annettiin vasta Ruandan kansanmurhaoikeudenkäynneissä vuonna 1998. 

Geneven sopimusten 3. artikla, jota pidetään kansainvälisen humanitaarisen oikeuden ytimenä, ei mainitse seksuaalista tai sukupuoleen liittyvää väkivaltaa, mutta se kieltää väkivallan, kidutuksen, julmuuden ja nöyryyttävän henkilön ihmisarvon loukkaamisen. Nelos-sopimuksen 27. artikkeli määrittelee, että naiset nauttivat erityistä suojelua heidän kunniaansa kohdistuvilta hyökkäyksiltä, erityisesti raiskaukselta, pakkoprostituutiolta tai muulta säädyttömältä pahoinpitelyltä. 

Ruandan (1994) ja Jugoslavian (1995) kansanmurhia käsittelevien rikostuomioistuimien perussäännöt ja viimein kansainvälisen rikostuomioistuimen perussääntö (2002) ovat vakiinnuttaneet seksuaalisen väkivallan kaikessa moninaisuudessaan tunnistettavaksi sotarikokseksi ja rikokseksi ihmisyyttä vastaan. 

Oikeuskäytännössä seksuaalinen väkivalta sodankäynnin välineenä jaotellaan seitsemään eri alakategoriaan. Niitä ovat raiskaus, seksiorjuus, pakkoprostituutio, pakkoraskaus, pakkosterilisaatio, sukuelinten silpominen ja seksuaalinen kidutus. 

YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1820 vuodelta 2008 tunnustaa seksuaalisen väkivallan sodankäynnin välineeksi ja 1888 samalta vuodelta toteaa seksuaalisen väkivallan kärjistävän konflikteja ja vaikeuttavan rauhanprosesseja sekä vaatii välitöntä ammattimaista tutkintaa, kun havaitaan merkkejä systemaattisesta seksu-aalisesta väkivallasta. Se vaatii sekä sotilas- että siviilijohtajilta komentovastuuta seksuaalisen väkivallan kitkemiseksi ja rankaisemattomuuden lopettamiseksi. 

Symbolisesti oli tärkeää, että vuonna 2018 seksuaalisesta orjuudesta selviytynyt jesiditaustainen ihmisoikeusaktivisti Nadia Murad ja kongolainen gynekologi Denis Mukwege pokkasivat yhdessä Nobelin rauhanpalkinnon. He taistelevat kitkeäkseen seksuaalisen väkivallan sodankäynnin välinepakista.

Oikeuskäytäntö on ongelmallinen

Sodissa tapahtuvien raiskausten tyypillinen lopputulos on yhä rankaisemattomuus. Yksittäinen raiskaus ei ole lähtökohtaisesti rikos ihmisyyttä vastaan tai joukkotuhontaa, vaan on osoitettava, että teot ovat systemaattisia ja ylhäältä johdettuja. 

Raiskaus rikosnimikkeenä esiintyy kansainvälisen oikeuden syytteissä harvoin. Kun syyllisyys muihin, vaka-vampina pidettyihin rikoksiin on helpompi osoittaa ja tuomio johtaa maksimirangaistukseen, raiskauksia ei katsota aiheelliseksi liittää syytelistalle. Tilanne, jossa merkittävä osa sotilaista kohdistaa seksuaalista väkivaltaa siviiliväestöön tai vastapuolen sotilaisiin, viittaa vahvasti sodan johdon hyväksyntään. Ilman suorien käskyjen osoittamista tuomioistuimen on kuitenkin vaikea ratkaista, onko kyseessä käsistä riistäytynyt tilanne vai systemaattinen strategia ja siten rikos ihmisyyttä vastaan tai joukkotuhonta. 

On vähintään kyseenalaista, tuoko tällainen oikeuskäytäntö oikeutta uhreille tai ehkäiseekö se seksuaalista väkivaltaa tulevissa konflikteissa. Jos seksuaalista väkivaltaa ei näkyvästi käsitellä rikoksena, käytäntö sekä vähättelee seksuaalisen väkivallan tuomittavuutta ja vakavuutta että piilottaa sen laajuutta. 

Ongelmallista on myös se, että seksuaalisesta väkivallasta selviytyneet haluavat vain harvoin todistaa oikeudenkäynneissä. Merkittävimpiä syitä ovat kokemusten traumaattisuus, sosiaalinen stigma ja epäusko oikeuden toteutumiseen. 

Selviytyjät elävät seurausten kanssa

Konflikteissa raiskatut ihmiset joutuvat usein epäedulliseen asemaan loppuelämänsä ajaksi. Seksuaalisesta väkivallasta selviytyneet naiset voivat joutua perheensä tai yhteisönsä eristämiksi. Heidät voidaan pakottaa avioeroon, tai heitä pidetään kelvottomina aviopuolisoiksi.   

Yhteisöissä, joissa avioliitto ja laajemman perheen jäsenyys ovat sosiaalisen suojelun ja taloudellisen turvan peruselementtejä tai joissa lasten synnyttäminen on naisen arvon perusta, perheen ulkopuolelle joutuvat naiset ovat erittäin heikossa asemassa. 

Konflikteissa seksuaalista väkivaltaa kokeneella naisella on kohonnut riski joutua väkivallan uhriksi myös perheessään ja yhteisöissään. Vakavat fyysiset vammat voivat estää heiltä itsenäisen toimeentulon. Erityisen heikko taloudellinen ja sosiaalinen asema on niillä naisilla, jotka synnyttävät ja kasvattavat vihollisen lapsen. Myös sellaisten miesten asema, jotka eivät ole onnistuneet ”suojelemaan” perhettään raiskaukselta, voi olla vaikea. 

Käsittelemätön seksuaalisen väkivallan henkinen painolasti ja häpeä aiheuttavat itsetuhoista käytöstä ja mielenterveyshaasteita, joiden negatiiviset vaikutukset voivat kertautua jopa useita sukupolvia. Esimerkiksi Balkanilla syntyneet sotarikosten lapset ovat jo aikuisia, jotka joutuvat käsittelemään alkuperänsä aiheuttamaa traumaa.  

Naisen kunniaan liittyvät normit johtavat siihen, etteivät selviytyjät juuri koskaan saa asiaankuuluvaa fyysistä ja psyykkistä hoitoa. Terveydenhoidon ammattilaiset jakavat pitkälti yhteisöjen normit ja arvot, eivätkä he välttämättä osaa kohdata selviytyjiä näkyvien vammojen hoitoa pidemmälle. Miehet ja muunsukupuoliset selviytyjät jäävät usein täysin turvaverkkojen ja palveluiden ulkopuolelle. 

Kansainvälisen yhteisön on tehtävä enemmän, jotta sodissa seksuaalista väkivaltaa kokeneet saavat oikeutta ja tukea – ja jotta nykyisten ja tulevien sotien osapuolet kuulevat vahvan viestin, että sotien seksuaalirikokset tuomitaan.

Kategoriat

Koulu tuo turvaa pakolaislapsille

Kathryn Irwin
Heidi Kleemola
Kuvat:
Tatiana Sultanova
Kategoriat

Ruandalaiset haluavat teiniraskaudet historiaan

Jenni Petäjä
Kuvat:
Fredrik Lerneryd
Kategoriat

Kuivuus vei ruoan Maryn lapsilta

Susan Martinez
Kuvat:
Peter Caton