”Oppilaamme osaavat siirtyä nopeasti pommisuojaan ja odottaa hiljaa”

Yulia on matematiikan ja tietotekniikan opettaja pienessä kylässä noin tunnin ajomatkan päässä Kiovasta. Viime keväänä alue oli venäläisten joukkojen hallinnassa. Tapasimme Yulian hänen työpaikallaan, jonne palaaminen on herättänyt ristiriitaisia tunteita.

Viime vuoden keväällä Yulian koulu toimi venäläisten ammusvarastona. Koulun pihalle oli pysäköity kaksi panssarivaunua. Panssarivaunut tuhoutuivat taistelussa, joka tuhosi myös osan koulusta.

Nyt koulu on kuitenkin taas opetuskäytössä. Se on yksi harvoista alueen kouluista, joissa on palattu kasvokkain tapahtuvaan opetukseen.

”Nimeni on Yulia. Olen 40-vuotias ja toiminut opettajana 17 vuotta. Minulla on 12- ja 16-vuotiaat lapset”, Yulia kertoo.

Kun sota Ukrainassa kärjistyi vuosi sitten helmikuussa, Yulian perhe heräsi räjähdysten ääniin. Heidän oli vaikea uskoa, että kyse oli pommeista. Perhe ei kuitenkaan lähtenyt heti kotikylästään, sillä lasten isoäiti oli jumissa työpaikallaan Kiovassa.

“Anoppini on sairaanhoitaja, ja sodan laajentuessa hänelle oli tärkeää lähteä työpaikalleen kiovalaiseen sairaalaan. Hän oli töissä kymmenen kokonaista päivää, koska monet sairaanhoitajat eivät päässeet töihin”, Yulia kertoo.

Lopulta Yulia perheineen kuitenkin lähti kotikylästään. Heidän lähtönsä tapahtui ennen koulun vaurioittanutta räjähdystä.

“Lähtömme jälkeen sain tietää sosiaalisesta mediasta, että koulumme paloi. Näimme ahdistavan videon, jossa koulurakennus oli tulessa”, Yulia kuvailee.

Sähkökatkojen ja huonojen puhelinyhteyksien vuoksi kotikylästä oli vaikeaa saada tietoa. Yulia kuitenkin sai tietää, että myös hänen kotinsa oli tuhoutunut.

Paluu kouluun vaati yhteisiä ponnisteluja

Huhtikuussa tilanne Yulian kotiseudulla alkoi rauhoittua, ja hän päätti palata takaisin perheensä kanssa.

“Näimme, että puolet koulusta oli edelleen pystyssä, ja myös asuntomme oli pelastettavissa Siellä asuminen ei ole vielä kuitenkaan turvallista vaurioiden takia.”

Yulia kertoo paluun koululle ja opetustyöhön herättäneen ristiriitaisia tunteita.

”Oli vaikea kohdata kaikkea ympärillämme olevaa tuhoa. Koulun näkeminen sai minut tuntemaan oloni katkeraksi, koska tiedän, miten paljon me opettajat yhdessä lasten ja heidän vanhempiensa kanssa olimme tehneet koulun eteen. Olimme tehneet siitä yhteisen paikkamme, jonne lapset tulivat päivittäin oppimaan.”

Koulun henkilökunta ja vanhemmat ovat yhdistäneet voimansa koulun kunnostamiseksi.

“Ihailen syvästi henkilökuntaamme ja oppilaitamme, jotka ponnistelevat yhdessä saadakseen lähiopetuksen jatkumaan. Niin monilla muilla kylillä ympärillämme ei ole enää mahdollisuutta lähettää lapsia takaisin kouluun. Tässä mielessä olemme erittäin onnekkaita.”

Lapset ja nuoret kantavat sodan haavoja

Yulia kertoo sodan vaikuttaneen lapsiin eri tavoin riippuen siitä, lähtivätkö he kylästä ennen kuin se oli Venäjän hallinnassa vai jäivätkö he todistamaan tapahtumia. Ne lapset, jotka eivät lähteneet pakoon, vaikuttavat hiljaisemmilta ja välttävät puhumasta näkemästään. Monet lapset eivät halua puhua siitä ollenkaan.

Yulian mukaan oppilaat ovat jo tottuneet opiskeluun poikkeusoloissa. He osaavat siirtyä nopeasti pommisuojaan ja odottaa hiljaa siellä. He myös tietävät, miten toimia evakuointitilanteissa.

“Olen alkanut panostaa entistä enemmän työhöni. Haluan varmistaa, että lapsemme saavat hyvän koulutuksen. On tärkeää näyttää, että kaikesta sodan meille aiheuttamasta tuskasta huolimatta lapsemme saavat silti koulutusta ja ovat valmiita puolustamaan omaa tulevaisuuttaan.”