Näkövammainen aktivisti Smarika Pokharel: ”Puolustan kaikkia syrjittyjä”

Nepalilainen aktivisti ja yhteiskuntatieteiden opiskelija Smarika Pokharel, 22, kohtasi koulussa syrjintää näkövammansa takia. Nyt hän edistää tasa-arvoa ja puolustaa vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä.

Millaista oli käydä koulua näkövammaisena lapsena Nepalissa?

Minulla on ollut syntymästäni saakka näkövamma. Vanhempani työskentelevät opettajina kotiyhteisössämme Pokharassa. He halusivat minut kouluun pääkaupunkiin Katmanduun, jotta saisin parhaan mahdollisen koulutuksen.

Vanhempani ovat aina kannustaneet minua tekemään mitä haluan. En koskaan kohdannut kotonani asioita, jotka eivät olisi minulle mahdollisia. Tunsin vammaisia lapsia, joiden vanhemmat olivat aina peloissaan lastensa puolesta. Minun perheessäni kaikilla on näkövamma. Ehkä siksi itsenäisyyteen kannustaminen ja tasa-arvo eivät olleet perheessäni valinta vaan itsestäänselvyys.

Koin epätasa-arvoa vasta, kun menin kouluun. Silloin ymmärsin, millaista on olla riippuvainen muista. Olin näkövammaisena tavallisella luokalla, ja koulunkäynti oli hankalaa. Etenkin matematiikka ja tiedeaineet olivat vaikeita, koska kirjoissa oli paljon tehtäviä ja kuvia. Opettajillani ei ollut kokemusta tai osaamista näkövammaisten opettamisesta. Silloin ei ollut myöskään käytössä mitään apuvälineitä. Minun oletettiin olevan kiinnostunut koulussa vain laulamisesta ja musiikista. Yritin silti tehdä asioita, joita minun ei oletettu tekevän. Halusin tarttua kaikkiin mahdollisuuksiin, vaikka niitä ei ollut tarkoitettu minulle.

Opiskelen nyt yhteiskuntatieteitä Katmandun yliopistossa ja pystyn käyttämään e-kirjoja apuvälineiden kanssa. Opiskelu on minulle nykyään inspiroivaa ja paljon helpompaa.

Miten sinusta tuli aktivisti?

Olen aina halunnut vaikuttaa asioihin. Elämässäni jokainen askel on ollut kamppailua. Kokemukseni ovat tehneet minusta erityisesti vammaisten ihmisten puolustajan.

Jouduin koulussa vakuuttamaan opettajilleni, että pystyn tekemään asioita. Muistan, miten kaikki muut näkövammaiset oppilaat osallistuivat koulun juhlanäytöksessä musiikkiesitykseen. Minä en halunnut siihen, vaan tahdoin juontaa koko tapahtuman. Aina kun halusin tehdä jotain, minun täytyi taistella ihmisten asenteita vastaan.

Haluan purkaa syrjiviä rakenteita, jotka pitävät yllä esimerkiksi kastijakoa, rasismia ja sukupuolten epätasa-arvoa. Edistän tasa-arvoa muun muassa podcast-puhujana, kääntäjänä, kirjoittajana ja ääninäyttelijänä. Olen mukana Plan International Nepalin nuorten toiminnassa ja kansainvälisen Planin nuorten neuvonantajien ryhmässä. Olen myös EU:n tukeman The Youth Sounding Boardin jäsen Nepalissa.

Mikä on hienoin muistosi tasa-arvon edistämisessä?

16-vuotiaana minut valittiin esiintymään näkövammaisten nuorten järjestön dokumenttivideoon. Järjestö halusi tehdä näkyväksi näkövammaisten kokeman syrjinnän. Dokumentissa kuvattiin minua tanssimassa, opiskelemassa, harrastamassa judoa ja lopuksi koulun kokeessa, josta en suoriutunut kuvallisten tehtävien takia. Näkövammaiset eivät pystyneet osallistumaan yhdenvertaisesti Nepalin koulujen valtakunnalliseen kokeeseen, jonka tehtävissä oli karttoja ja kuvia.

Muutama vuosi dokumentin kuvaamisen jälkeen Nepalin valtakunnallisia kokeita muutettiin niin, että näkövammaiset saavat vaihtoehtoisia kysymyksiä. Se, että sain olla luomassa tätä muutosta, on yksi hienoimmista muistoistani.

Millaisia haasteita vammaisilla lapsilla on Nepalissa?

Suurin haaste ovat asenteet. Ajatellaan, että vammaiset ovat vähempiarvoisia kuin muut ihmiset. Meidän nähdään vain tarvitsevan muiden apua. Koulurakennukset ovat hankalia vammaisille, eivätkä monet muutkaan julkiset paikat ole hyvin saavutettavia. Tärkeintä olisi antaa kaikille lapsille mahdollisuus esteettömään koulutukseen. Olen kokenut elämässäni sen, ettei mahdollisuuksia tulla vain tarjoamaan, vaan niitä täytyy osata hakea. Kun saa koulutusta, oppii hakeutumaan uusiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin.

On tärkeää antaa myös vammaisille lapsille ja nuorille käyttöön teknologiaa ja apuvälineitä, kuten älykelloja ja älylaseja. Pääsy teknologian ja kirjojen pariin on vaikeaa etenkin vammaisille tytöille. Jos en olisi saanut käyttööni tietokonetta, en olisi päässyt etenemään mihinkään. Se, että minulla on tietokone sylissäni, on muuttanut paljon elämässäni.

Nepalissa erityisesti vammaisten tyttöjen on vaikea päästä kouluun. Koulut ovat usein kaukana kotoa, eikä vammaisten lasten tarpeista ole tietoa. Vanhemmat lähettävät poikansa kauaskin kouluun, mutta pelkäävät tyttöjen turvallisuuden puolesta. Poika pääsee todennäköisemmin hyvään kouluun, kun taas tytön täytyy mennä lähikouluun, jos sellainen löytyy.

Mistä haaveilet?

Haaveilen yhteiskunnasta, joka olisi tasa-arvoinen ja saavutettava. Toivon, ettei lasten tarvitsisi tulevaisuudessa taistella saadakseen koulukirjoja. Tahdon, että vammaiset saavat samat mahdollisuudet ja pääsyn samoihin julkisiin paikkoihin kuin muutkin.

Vammaisia ihmisiä ei näy paljonkaan politiikassa tai opettajina. Heidän on vaikea työllistyä asenteellisten esteiden ja puuttuvan tuen takia. Toivon tämän asian muuttuvan.
Haaveilen, ettei vammaisten tarvitsisi kokea sellaista syrjintää, jota olen itse kokenut. Vammaisuus on vain erilaisuutta, ja olemme kaikki erilaisia. Toivon, että jonain päivänä vammaisuus ei ole este mihinkään.