Marianna Niukkanen on ollut Planin tukija jo kaksikymmentä vuotta. Tyttösponssi muistelee mielellään yhdeksän vuoden takaista Filippiinien matkaa, jolloin hän pääsi paikan päälle näkemään Planin työn tuloksia. 

Nurmijärvellä asuva Marianna Niukkanen on ollut pitkään mukana Planin toiminnassa. Hän on ollut tukijakin jo kaksikymmentä vuotta. Ensin Niukkasella oli useita kummilapsia ja sitten hän ryhtyi tyttösponssiksi.  

Niukkanen ajattelee, että kaikkien suomalaisten olisi hyvä lähteä mukaan Planin tyttösponsseiksi tai muuten tukemaan Planin toimintaa. 

“Tukijana minulle tulee välillä epätoivon tunteita, kun töitä olisi tehtäväksi niin paljon. Mitä useampi lähtee mukaan tukemaan Planin työtä, sitä vaikuttavampaa se on. Monella suomalaisella olisi varaa lahjoittaa parikymppiä kuussa, mutta jo pienemmästäkin summasta olisi hyötyä”, Niukkanen sanoo. 

Hän itse kokee saaneensa niin hyvät lähtökohdat omaan elämäänsä, että hän haluaa mahdollistaa saman muillekin.  

“Tytöillä on vielä poikiakin enemmän esteitä itsensä toteuttamisessa. Toivon, että he saisivat vähintään mahdollisuuden oppia lukemaan ja oppisivat tuntemaan omat oikeutensa. Silloin heillä olisi ehkä mahdollisuus välttyä kaikkein pahimmalta hyväksikäytöltä.” 

Niukkasta surettaa, kuinka paljon lahjakkuutta maailmassa menee hukkaan siksi, että sitä tukahdutetaan, eikä lapsi tai nuori saa mahdollisuuksia tai tukea itsensä toteuttamiseen.  

“Korona on heikentänyt tilannetta vielä entisestään. Se on surullista. Kaikissa on potentiaalia vaikka mihin, jos he saavat tukea”, Niukkanen sanoo.  

Ikimuistoinen matka 

Vuonna 2012 Niukkanen näki Planin lehdessä pienen ilmoituksen tulossa olevasta matkasta, jota Ruotsin Plan oli järjestämässä Filippiineille.  

“En tiennyt täysin mistä on kysymys, mutta kiinnostuin heti. Siitä tulikin sitten yksi elämäni hienoimmista reissuista”, Niukkanen muistelee. 

Suomesta matkalla oli mukana yhteensä kolme osallistujaa. Ensin retkue lensi Manilaan, josta jatkettiin vielä matkaa saarelle alkuperäiskansojen kyliin. Matkan tarkoituksena oli tutustua Planin tekemään työhön näissä kylissä. 

“Kävimme neljässä kylässä, jotka olivat viidakossa. Ihmiset asuivat bambumajoissa, ja Plan järjesti heille perusterveydenhuoltoa, kaivoja ja kouluja”, Niukkanen muistelee. 

Hän kertoo viidakkokylien syntyneen surullisella tavalla, kun alkuperäiskansat olivat joutuneet pakenemaan maahan tulleita espanjalaisia viidakon suojiin. Kylät olivat jääneet eristyksiin ja niiden asukkaat suhtautuivat yhä ulkopuolisiin varauksella. 

“Joissain kylissä pääsin todistamaan kyläkoulun luovutusta kylän käyttöön. Ihmisten ilo ja ylpeys jäivät mieleen.” 

Lasten koulutus on Planin toiminnan osa-alueista hänelle eniten sydäntä lähellä. Niukkanen ajattelee, että luku- ja kirjoitustaidon pitäisi olla jokaisen lapsen perusoikeus. Kuten myös mahdollisuus saada kasvaa rauhassa ilman pelkoa. 

Uusille urille 

Niukkanen toivoo, että voisi tehdä maailman lasten tukemiseksi muutakin kuin lahjoittaa rahaa. Hän miettii kuitenkin, että rahan lahjoittaminen saattaa olla vaikuttavin tuen muoto. Sen avulla osaavat ihmiset voivat auttaa lapsia paikan päällä, lasten kotiseudulla. 

“En voi kuitenkaan itsekään lähteä paikan päälle. Työsarkaa on, mutta uskon Planin työhön. Ne, jotka sitä tekevät antavat kaikkensa. Myös tilastot antavat toivoa. Niiden valossa yhä useampi osaa lukea.” 

Niukkanen muistelee myös mielellään pikku kohtaamisia Planin matkalta yhdeksän vuoden takaa. Koko maailmaa ei voi ehkä pelastaa, mutta voi parantaa edes muutaman ihmisen elämää. Niukkanen toivoo pääsevänsä vielä tulevaisuudessa Planin matkassa avustuskohteeseen.  

“Pidän siitä, että matkailun tarkoitus on muukin kuin ottaa aurinkoa. Minulle on tärkeää, etten maksa tukirahaa jonnekin mustaan aukkoon, vaan pääsen myös näkemään tuloksia. Olen jo omin silmin nähnyt, miten Planin tuella ihmisen elämä voi lähteä ihan toiselle uralle kuin mitä se olisi muuten ollut”, Niukkanen sanoo.