”Isäni kuljetti meidät turvaan ja palasi Ukrainaan”

Katarina, 27, pakeni sotaa pikkuveljensä ja isänsä vaimon kanssa Puolaan. Katarina toivoo, että sota loppuisi ja että hän voisi palata takaisin Ukrainaan vanhempiensa luo.

Ukrainalainen Katarina, 27, odottaa junaa Puolassa viisivuotiaan veljensä ja äitipuolensa kanssa. Perheen isä kuljetti heidät autolla asemalle ja surullisten jäähyväisten jälkeen kääntyi takaisin Ukrainaan. Katarina odottaa sodan loppua ja päivää, jolloin hän voi soittaa vanhemmilleen palaavansa kotiin.

”Asuin Kiovan keskustassa. Hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä isäni soitti minulle aamuviideltä. Hän kertoi, että on sota ja että meidän täytyy lähteä Kiovasta”, Katarina kertoo.

Katarinan äiti on yhä Kiovassa ja soittaa tyttärelleen päivittäin.

”Kiovassa on pelottava tilanne, eikä äiti voi lähteä. Sotaa on vaikea ymmärtää ennen kuin on nähnyt sen omin silmin. En pysty vieläkään uskomaan, mitä Ukrainassa nyt tapahtuu. Ennen sotaa olin töissä tietoliikenneyrityksessä, mutta nyt en tiedä voinko jatkaa työtäni ja pääsenkö käyttämään internetiä”, Katarina sanoo.

Hälytyksistä tuli rutiini

Katarina kertoo, että ollessaan vielä Kiovassa, he kuulivat jatkuvasti hälytyksiä ja olivat aina peloissaan mennessään nukkumaan.

Kun he kuulivat hälytyksen ensimmäisen kerran, he juoksivat lähimpään paikkaan turvaan.

“Hetken päästä siitä tuli jo rutiini. Tiesimme, että aina kuullessamme sen äänen ihmisiä kuolee. Niin moni koulu ja sairaalakin tuhoutui.”

Katarinan isä kuljetti perheensä Puolaan Chelmin rautatieasemalle. Rajan ylittäminen kesti kaksi tuntia. Katarinan mukana ovat hänen viisivuotias veljensä ja isän vaimo. He matkustavat Lublinin kaupunkiin, jossa he majoittuvat Katarinan siskon luo.

”Olen onnellinen, että olemme täällä turvassa, mutta äitini ja isäni ovat yhä Ukrainassa. Isä palasi Ukrainaan puolustamaan kotimaatamme. Kaikki ystäväni ja sukulaiseni ovat joutuneet lähtemään kodeistaan. Minulla on vain tämä yksi laukku mukanani ja olen veljeni kanssa koditon”, Katarina sanoo.

Katarinan veli on vielä niin pieni, ettei hän kunnolla ymmärrä, mitä on tapahtumassa. Välillä veli kysyy Katarinalta, milloin he näkevät taas isän ja milloin he palaavat kotiin.

“Haluan sodan loppuvan heti. Haluan soittaa äidille ja isälle, että palaamme kotiin. Tahdon myös kiittää muuta maailmaa. Olemme nähneet, miten paljon on ihmisiä, jotka haluavat auttaa.”