Hirmumyrskystä selvinneet tarvitsevat tasa-arvoiset mahdollisuudet

Hirmumyrsky Idai koetteli kaikkia, mutta seurauksista kärsivät eniten tytöt ja naiset. Zimbabwen Planin vaikuttamistyön johtaja tapasi myrskystä selvinneitä naisia, jotka yrittävät saada arjen sujumaan ja ruokaa kaikille.

Maaliskuun alussa iskeneen hirmumyrsky Idain vaikutukset ovat olleet musertavat itäisen Afrikan Malawissa, Mosambikissa ja Zimbabwessa. Zimbabwessa eniten kärsineitä alueita ovat Mutare, Chipinge ja Chimanimani. Menehtyneitä oli paljon: tulvavedet veivät ihmisiä mukanaan, ja ihmisiä jäi suurten kivien tai veden kuljettaman jätteen saartamiksi.

Katastrofivalmiudessa on ollut paljon toivomisen varaa. Monet katastrofista selviytyneet kertovat hirmumyrskyn tulleen täysin yllättäen. Kun ihmisiä pyydetään kertomaan tapahtumista, moni tuntuu aloittavan sanoilla ”tanga takatorara” (”Olimme nukkumassa”).

Hirmumyrskyn jälkeen tiedonsaanti on ollut hidasta, ja todellinen uhriluku alkaa vasta selvitä. Rusitun laaksossa pyyhkiytyi olemattomiin kokonainen kylä, jonka 147 talosta jäi jäljelle vain neljä.

Miesjoukko kertoo, kuinka vesi alkoi nousta, ja laakson väki kokoontui poliisiasemalle. He sitoivat köyden puuhun ja pystyivät jonkin aikaa evakuoimaan ihmisiä turvallisesti. Köysi kuitenkin katkesi, ja valtava aalto vyöryi laaksoon. Ihmiset juoksivat henkensä edestä yrittäessään saada perheensä turvaan kukkuloille.

Chimanimanin alueella tulvaa paenneet ihmiset ovat hakeutuneet turvaan epävirallisille leireille tai naapureiden luokse. He kuluttavat päivänsä etsien kadonneita perheenjäseniään, odottaen uutisia hallitukselta sekä kertoen vähäisiä tiedonmurujaan heitä auttaville avustusjärjestöille.

Joentörmällä kulkevien etsijöiden joukossa on paljon naisia. He itkevät välillä lohduttomasti, välillä yrittävät taas pysyä vahvoina. Siellä on myös miehiä, jotka yrittävät pidättää kyyneliään samalla kun he epätoivoisesti kaivavat ja siirtävät maata.

Naiset ja nuoret tytöt huolehtivat tavallisesti kotitöistä ja lapsista, mutta kriisitilanteessa leireillä ja isäntäperheissä heidän on otettava vastuuta muistakin töistä. Stoalaisella tyyneydellä he jatkavat töitään ja yrittävät selvittää, mistä löytyisi riittävästi puhdasta vettä kaikille. Usein heidän on suunnattava paljon kauemmas kuin aiemmin, koska heidän käyttämänsä vesilähteet ovat tuhoutuneet tai saastuneet.

Myös polttopuita on löydettävä, jotta aterian valmistus vaatimattomista aineksista onnistuisi. Monet naisista kertoivat, että polttopuita oli vaikea löytää jo ennen myrskyä. Nyt he käyttävät polttamiseen lähinnä maissin varsia ja keppejä, joiden kerääminen on tyttöjen tehtävä. Vanhempien naisten tehtävänä on huolehtia sairaista, vanhuksista ja pienistä lapsista. Silloinkin, kun he ovat itse sairaita.

Naiset muodostavat myös enemmistön ruoka-apujonossa seisovista, sillä heidän tehtäviinsä kuuluu varmistaa perheen ilta-ateria. Kun ruoan saapuminen viivästyy, niin kuin usein käy, naisten ainoa vaihtoehto on odottaa. Mitä muutakaan he voisivat tehdä, kun perhe tarvitsee ruokaa? Kävelymatka kotiin on vaarallinen, mutta niin on krooninen nälkäkin.

Nuorten hiv-tartunnat, teiniraskaudet ja lapsiavioliitot ovat alueella yleisiä, ja poikkeusoloissa erityisesti nuoret tytöt ja naiset kohtaavat entistä enemmän riskejä.

Kun ruokaa on vähän, naiset ja tytöt syövät usein viimeisenä – jos jotain on jäänyt jäljelle. Naimisissa olevien naisten on suoritettava aviolliset velvollisuutensa myös ahtailla leireillä, joissa yksityisyyttä ei juuri ole, ja lasten vuoksi surua ei saa näyttää.

Puhuin yhden selviytyjän, Mbuyan, kanssa elämästä tulvan jälkeen. Hänen kylänsä tuhoutui kokonaan, mutta hän oli päättänyt jatkaa elämää mahdollisimman normaalisti kahdeksan lapsenlapsensa vuoksi. Yksi heistä, Munashe, on Planin kummilapsi.

Perhe herää edelleen aikaisin, käy hakemassa vettä, sytyttää pienen tulen puuron keittämistä varten, peseytyy ja lähettää lapset kouluun. Lapsenlapsista vanhin, 14-vuotias Munashe suorittaa ison osan näistä askareista. Se ei ole yhteisössä lainkaan poikkeuksellista, ja sitä pidetään hyvänä harjoituksena ennen avioitumista, jonka aika olisi keskimäärin kahden vuoden päästä. Munashen äiti ja molemmat tädit olivat 16-vuotiaina jo naimisissa.

Munashe haluaa kuitenkin käydä koulun loppuun, löytää hyvän työn ja huolehtia isoäidistään, sisaruksistaan ja serkuistaan. Hän on ensimmäisellä luokalla, ja hänen tärkeät syntymätodistuksensa ja kirjansa tuhoutuivat tulvassa, joka hävitti myös kodin. Mutta kriisin keskelläkin lapset ovat toiveikkaita.

Vaikka kaikki tulvan uhrit ovat menettäneet jonkun tai jotakin, jään miettimään, kuinka tyttöjen matkalla normaalielämään sosiaaliset esteet ovat kaikkein suurimpia. Surun ja köyhyyden lisäksi heillä on esteinä myös heidän sukupuolensa ja ikänsä. Meidän tulee keskittää siihen huomiomme, vaikka pidämme samalla mielessä, minkälaisia kohtaloita he kaikki käyvät läpi.

Katastrofit tuovat mukanaan haasteita. Meidän velvollisuutemme on kuitenkin varmistaa, että kaikilla hirmumyrskystä selvinneillä on tasa-arvoiset mahdollisuudet ja tulevaisuudennäkymät.

Tinotenda Hondo, Plan International Zimbabwen vaikuttamistyön johtaja