Kategoriat Kolumni

Plan-lehti 3/2024

Totuus on sodan ensimmäinen uhri

Sotarikosten tutkimisessa saamani apu on muistuttanut minua siitä, miten tärkeää työ totuuden ja kadonneiden ihmisten kohtalon selvittämiseksi on eloonjääneille, Helena Ranta kirjoittaa.

Helena Ranta

Kuvat:

Mikko Toivonen

Sotien ja konfliktien ensimmäinen uhri on useimmiten totuus. Osapuolet pyrkivät antamaan informaatiota, joka syyllistää vastapuolen ja korostaa heidän omaa syyttömyyttään. Työssäni oikeushammaslääkärinä ja sota­rikosten selvittäjänä olen oppinut kantapään kautta varmistamaan saamani ”tiedot” useista, toisistaan riippumattomista lähteistä. Ja silti aina jää mahdollisuus, että olen tehnyt vääriä johtopäätöksiä.

Jugoslavian hajoamissotien aikana sain apua monilta paikallisilta siviileiltä ja kollegoilta sekä kansainvälisiltä toimijoilta. En saa asettaa tietoja antaneita henkilöitä henkilökohtaiseen vaaraan, ja siksi en voi mainita heidän nimiään tai tarkkoja ajankohtia ja paikkoja.

Vuoden 1999 alussa Kosovon väkivallan kiihtyessä suomalainen asiantuntijaryhmä työskenteli vaikeissa oloissa monien tahojen tarkkaillessa toimintaamme. Eräässä kylässä tapahtuneen joukkosurman tutkimukset toteutettiin ETYJ:n toimeksi­annosta, ja viralliset raportit luovutettiin aikanaan paikallisviranomaisille. Olin saanut vihjeitä välittömästi tapahtumien jälkeen otetusta kuvamateriaalista, joka voisi auttaa meitä tapahtumakulun selvittämisessä.

Kosovossa oli Amnesty Internationalin henkilökuntaa, joka auttoi minua tapaamaan kuvien ottajan. Yhteydenotto järjestyi Amnestyn Lontoon päämajassa työskentelevän kollegani kautta. Kaksi nuorta Amnestyn työntekijää kuljetti minut kolhiintuneella autollaan tapaamispaikalle. Minut kätkettiin takapenkin alle, ja jälkikäteen arvioiden riski kannatti. En kuitenkaan uskaltanut ottaa kuvia mukaani.

Palattuamme kotimaahan analysoimaan tutkimus­tuloksiamme ja viimeistelemään raporttiamme otin yhteyttä Yleisradion toimittajaan. Hänen avullaan sain kuvat lopulta Suomeen. Niitä ei luonnollisestikaan voinut liittää raporttiimme, mutta niistä oli suuri hyöty tapahtumien aikataulua hahmoteltaessa. Vuosia myöhemmin törmäsin kuviin Jugos­lavia-tribunaalissa ollessani tuomioistuintodistajana Haagissa. En tiedä, kuinka ja kenen toimesta ne olivat päätyneet osaksi todistusaineistoa.

Yhteistyöni kahden Amnestyn työntekijän kanssa jäi yhteen automatkaan. Minulla on edelleen heidän silloiset yhteystietonsa, mutta tavatessamme satunnaisesti kadulla 25 vuotta sitten emme koskaan palanneet salaiseen matkaamme. He ottivat huomattavan henkilökohtaisen ja järjestönsä maineen kannalta suuren riskin kuljettaessaan minut autossaan väkivaltaisuuksien kiihtyessä ja paikallisten tarkkailijoiden seuratessa tarkoin liikkeitämme.

Reilun kahden vuosikymmenen takaiset tapahtumat palautuvat aika ajoin mieleeni. En tiedä, missä minua auttaneet kaksi rohkeaa idealistia ovat tällä hetkellä. Tiedän, että yksi minua auttanut tulkki on edelleen kadoksissa, paikallinen juristi ja hänen kaksi poikaansa tapettiin Naton pommitusten alkaessa Kosovossa, jotkut kollegat ovat paenneet Kosovosta ja Associated Pressin kuvaaja sai surmansa väijytyksessä.

He kaikki ovat auttaneet minua vaikeissa tilanteissa ja antaneet uskoa siihen, että työ totuuden ja kadonneiden ihmisten kohtalon selvittämiseksi on tärkeää.  Se on tärkeää eloon­jääneille. He ovat menettäneet läheisensä ja usein kotinsa. Jotta he voivat sulkea oven menneisyyteen ja rakentaa omaa ja yhteisönsä tulevaisuutta, heillä on tarve ja oikeus totuuteen.

Tänä kesänä Kuhmon Kamarimusiikin konsertissa Ettei se toistuisi Pia Freund esitti keskitysleireillä kuolleiden säveltä­jien lauluja. Konsertti päättyi Olivier Messiaenin Aikojen lopun konserttoon, jonka hän sävelsi vankileirillä.

Tärkeämpää kuin se, mitä muistamme, on se, mitä emme saa unohtaa.

Helena Ranta

Kirjoittaja on oikeushammaslääkäri, sotarikosasiantuntija, emeritaprofessori ja Plan International Suomen kunniapuheenjohtaja.