Kategoriat Lyhyet jutut

Plan-lehti 1/2024

Tyttö ei ole missään turvassa

Tytöt kokevat Zimbabwessa hälyttävän paljon turvattomuutta, nuoret aktivistit kertovat. He haluavat lisää avointa puhetta tyttöjen kohtaamista ongelmista.

Katariina Maijala

Kuvat:

Amplifying Girls Through Digital Arts

”Umfazi uyabekezela.” Naisen täytyy kestää.

Zimbabwelaiseen sanontaan kiteytyy yleinen suhtautuminen tyttöjen ja naisten turvallisuuteen. Näin kertoo video­haastattelussa ryhmä tyttöjä ja nuoria naisia, jotka toimivat aktiivisesti Planin tukemassa toimintaryhmässä Amplifying Girls Through Digital Arts.

Järjestö nostaa esiin ongelmia, haasteita ja tilanteita, joita tytöt kohtaavat Zimbabwessa. Aktivistit tuottavat muun muassa lyhytelokuvia, podcastia sekä digilehteä tyttöjen asemasta ja ihmisoikeuksista.

Suomalaiset lahjoittajat ja ulko­ministeriö tukevat Zimbabwessa Planin kehitysohjelmaa, joka edistää erityisesti teinityttöjen ja nuorten naisten seksuaali- ja lisääntymisterveyttä ja -oikeuksia. Tavoitteena on taata tytöille mahdollisuus päättää itse omasta kehostaan ja tulevaisuudestaan.

”Ainakaan minua ei raiskattu”

Turvallisuus julkisissa tiloissa on ihmisoikeus, mutta zimbabwelaisille tytöille tämä oikeus ei ole todellisuutta. Tyttöjen kokema turvattomuus on nuorten aktivistien mielestä hälyttävällä tasolla. He kertovat, ettei kyse ole yksittäisistä paikoista vaan häirintää ja vaarallisia tilanteita on kaikkialla paikasta riippumatta.

Tytöt välttelevät kuitenkin erityisen vaaralliseksi kokemiaan paikkoja. Niihin kuuluvat muun muassa suuret ihmisjoukot ja baarien viereiset kadut. 

17-vuotias Jaya* kertoo, ettei mene koskaan yksin markkinoille ruokaostoksille. Yleisintä on sanallinen häirintä. Jaya kertoo, että tytöt saavat ikäviä kommentteja miehiltä, oli tytön pukeutuminen tai ulkonäkö millainen tahansa. 

Monen suurin pelko on raiskaus. Marisa* kertoo, että useille tytöille on kehittynyt tapa suhteuttaa häirintä pahimpiin pelkoihin. Kyseessä on Marisan mielestä jokapäiväinen selviytymismekanismi.

”Ainakaan minua ei raiskattu, onneksi se oli vain puhetta,” hän kuvaa tyypillistä ajatusketjua.

Tyttöjä syyllistetään vaatevalinnoista

Turvattomuutta lisää aktivistien mielestä pedofilia. Vimbai* sanoo, että lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on Zimbabwessa todellinen ongelma. Se näkyy esimerkiksi kouluissa.

”Meille on kerrottu, ettei saa pitää lyhyitä hameita, koska miesopettajat innostuvat liikaa”, Vimbai sanoo. 

Tytöt kertovat, että heitä syyllistetään ja mollataan vaatevalinnoista, vaikka heillä olisi päällään koulupuvut. Nyasha* toteaa turhautuneena, ettei tytöille turvallisia paikkoja ole missään.

”Kouluissa suojellaan miehiä, ei lapsia,” Nyasha sanoo. 

Jaya sanoo, ettei tyttöjen ole helppoa puhua pelosta ja turvattomuuden tunteesta vanhemmilleen. Jaya uskoo, että jos hän ottaisi asian puheeksi, vanhemmat selittäisivät häirinnän vaaraa ainoastaan tytön pukeutumisella. Häirintä laitettaisiin siis tytön syyksi.

Sama ongelma liittyy aktivistien mielestä lähisuhdeväkivaltaan. Naisten on siedettävä ja vaiettava. Jos ja kun häirintää tai väkivaltaa tapahtuu, ”umfazi uyabekezela”. 

Asenteet muuttuvat hitaasti

Amplifying Girls Voices Through Digital Arts -ryhmässä tytöt etsivät ratkaisuja tunnistamiinsa ongelmiin. Tärkeimpänä he pitävät avointa puhetta tyttöjen kokemuksista, peloista ja toiveista. 

Sosiaalisen median ansiosta he pystyvät tuomaan aiheitaan esille ympäri Zimbabwea. Ihmisille, joita ei voi saavuttaa median kautta, he haluaisivat sen sijaan järjestää tapahtumia. Tapahtumissa katsottaisiin esimerkiksi yksi aktivistiryhmän tuottamista lyhyt­elokuvista ja herätettäisiin keskustelua. 

Tytöt pohtivat, että turvallisuutta voitaisiin parantaa muun muassa lisäämällä valvontaa ja katuvalaistusta. Lisäksi tytöt tarvitsisivat itsepuolustustaitoja ja tietoa siitä, miten häirinnästä tai väkivallasta voi raportoida. 

Suurin osa nuorista aktivisteista sanoo, että ongelman juurisyiden ratkaiseminen tuntuu toistaiseksi lähes toivottomalta. He pitävät tällä hetkellä parhaana ratkaisuna tyttöjen itse­puolustusvalmiutta ja valvontaa. 

Asenteiden muuttamisen hitaus tuntuu ryhmästä turhauttavalta.

”Uskon, että menemme eteenpäin – hitaasti, mutta varmasti. Mutta tarvitsemme enemmän. Tarvitsemme enemmän”, Farai* sanoo.

* Haastateltujen nimet on muutettu aiheen arkaluontoisuuden vuoksi.