Rakkaat lapsuusmuistot ovat kaikki, mitä gazalaistytöillä on jäljellä 

On kulunut yli vuosi siitä, kun gazalaisten lasten arki muuttui painajaiseksi. 14-vuotiaat Dalia ja Suhad pääsivät pakenemaan pommituksia sodan alkaessa, mutta molemmat ovat menettäneet paljon. Videoilla he kertovat kaipauksesta ja siitä, millaista elämä oli ennen sotaa. 

Dalia, 14 

Dalia asuu tilapäissuojassa Rafahissa Gazan etelärajalla. Sodan sytyttyä hän joutui lähtemään kotoaan Sheikh Radwanin alueelta äitinsä ja sisarustensa kanssa. Hänen isänsä jäi kotiseudulle ja lupasi tulla Rafahiin niin pian kuin mahdollista. 

”Kahden ja puolen kuukauden kuluttua kuulimme, että isäni oli tapettu”, kertoo Dalia. 

”Odotimme häntä joka päivä. Odotimme, mutta hän ei koskaan tullut.” 

Kun Dalia muistelee isäänsä, hänen äänensä särkyy. 

”Hänellä oli tapana viedä meidät autolla meren rannalle, ja hän vei minut usein ulos. Hän ei koskaan antanut minun mennä nukkumaan surullisena, ja hänellä oli tapana hemmotella meitä. Hän antoi minulle kaiken, mitä pyysin.” 

Dalia pitää isänsä kuolemaa todella epäoikeudenmukaisena. 

“Olin surullinen, etten saanut hyvästellä häntä. Haluan ryhtyä asianajajaksi saadakseni oikeutta isälleni.” 

Suhad, 14 

Suhad ikävöi entistä elämäänsä. Hänellä on paljon rakkaita muistoja vanhasta arjestaan perheen ja ystävien kanssa. 

”Lempimuistoni ennen sotaa on se, miten vietimme yhdessä aikaa puutarhassamme. Ja miten saatoimme mennä kouluun ilman, että olimme peloissamme”, Suhad muistelee. 

”Opiskelin omassa huoneessani ja vietin aikaa ulkona ystävieni kanssa. Kun isäni tuli kotiin töistä, söimme yhdessä lounasta ja illallista. Hän vei meitä myös ajeluille autollaan. Kävin yökylässä isovanhempieni luona. Veljeni pyöräili pihalla ja minä ja nuorempi siskoni leikimme yhdessä.”  

”Normaalia elämää. Tykkäsimme yksinkertaisista asioista. Teimme samoja asioita kuin mikä tahansa perhe.

Silloin emme tarvinneet ruoka-, juoma- tai raha-avustuksia, sillä isäni kävi töissä.” 

Suhadin ja kaikkien hänen läheistensä elämä muuttui sodan alettua peruuttamattomasti. 

”Hyökkäyksen jälkeen kotiamme ja isäni työpaikkaa pommitettiin. Naapurustoamme pommitettiin. Menetimme puolet opettajistamme. Jotkut ystävistäni tapettiin.” 

Nyt Suhad asuu YK:n ylläpitämässä koulussa. Hänellä on viesti muulle maailmalle.

”Olkaa armollisia meille. Me olemme lapsia ja meiltä on riistetty oikeutemme.”