Naistenpäivän kirje Ukrainasta

Hei lukijani, 

Emme tunne toisiamme, mutta haluan kertoa sinulle minun ja lasteni tarinan. Olen kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti ja koulutuksen asiantuntija Mykolajevista, Etelä-Ukrainasta. Minulla on kolme upeaa poikaa, 13-vuotias Adrian, 12-vuotias Herman ja 8-vuotias Hlib. Ennen sodan kärjistymistä työskentelin Ukrainan opetus- ja tiedeministeriössä. 

Olin töissä Kiovassa, kun sota maassamme laajeni viime helmikuussa. Venäjä alkoi heti pommittaa Mykolajevia, joka on strategisesti tärkeä kaupunki. Poikani olivat siellä isänsä luona. Tiesin, että minun on haettava lapseni turvaan. Junayhteydet olivat katkenneet, joten ajoin kollegojeni kanssa 700 kilometriä Länsi-Ukrainaan, mistä kulki vielä junia etelään. Pääsin junalla Odessaan ja sieltä autokyydeillä lasteni luo. Olin kulkenut maan halki 1 200 kilometriä, kun sain pojat syliini. Muistan ikuisesti, kuinka pommit moukaroivat kotikaupunkiani ja räjähdykset saivat lapseni painautumaan seiniä vasten ja varomaan ikkunoita. 

Pakenimme länteen sisareni autolla. Matka kesti kaksi päivää. Lapset olivat peloissaan ja nahistelivat. 

Kun se kaikki tapahtui, tunsin olevani sisältä aivan kylmä. En pysähtynyt miettimään, mitä meille voisi tapahtua. Päässäni takoi vain, että minun on pelastettava lapseni. Vasta pakomatkan jälkeen kaikki pelko, suru ja toivo nousi pintaan. 

Löysimme vuokra-asunnon Kolomyjasta, Länsi-Ukrainasta. Kuopukseni Hlib heräili pitkään öisin varmistamaan, että olen hänen lähellään. Pojillani on edelleen vaikeuksia nukahtaa. 

Sodan alettua lapseni kääntyivät sisäänpäin. Tilanne parani, kun he pääsivät jatkamaan koulunkäyntiä ja elämään normaalia lasten arkea. Hlib käy nyt tanssitunneilla, isoveljet harrastavat taistelulajeja ja tietokonekerhoa. Mutta sota, jatkuvat ilmahyökkäykset ja sähkökatkokset pimentävät taivaamme varjon lailla. 

Sota on varastanut ukrainalaislapsilta ison osan heidän lapsuuttaan. Poikani ovat joutuneet kypsymään liian nopeasti. Kaksi vanhinta yrittää ottaa vastuuta ja huolehtia myös minusta, nuorimmainen taas haluaisi saada koko ajan huomioni. He ovat menettäneet kotinsa pysyvästi. Mykolajev on raunioina, ja ihmiset hakevat pesuvettä sangoilla. Pommitukset jatkuvat yhä. Ennen kuin kotikaupunkimme on jälleenrakennettu, poikieni lapsuus on ohi. 

Aloitin työt Planin koulutusasiantuntijana marraskuussa. Olen kiitollinen, että saan käyttää osaamistani Ukrainan hyväksi. Tuen lapsia oppimaan sodan keskellä ja rakennan koulutussektoriamme sitä päivää varten, kun koulu jatkuu normaalisti. Elämäni olisi helpompaa, jos pakenisimme ulkomaille, mutta minua tarvitaan täällä. Uskon, että koulutus voi muuttaa maailman. Jos Venäjällä olisi hyvä koulutusjärjestelmä, tämä sota ei olisi syttynyt. Tiedon puute ruokkii tyranniaa ja väkivaltaa. 

Suurin pelkoni on, että sota jatkuu vielä viiden vuoden päästä. Silloin esikoiseni joutuu rintamalle. Hän olisi aivan liian nuori sotaan. Lapseni eivät ole vielä saaneet kokea tätä elämää ja sen kaikkia ilonaiheita. 

Ennen sotaa suunnittelimme tulevaisuuttamme, vaikkapa kesäretkeä Mustanmeren rannalle. Nyt selviydymme yhden päivän kerrallaan. 

Unelmoin tavallisesta arkipäivästä. Että meillä olisi oma turvallinen koti, jossa söisimme yhdessä illallista poikien tultua koulusta. Haluan, että lapseni unohtavat pelkonsa mutta eivät koskaan tätä historian oppituntia tai urheutta, jota meiltä nyt vaaditaan. 

Toivon, että tarinani saa sinut pohtimaan, mitä asioita ja arvoja olet valmis puolustamaan. Minun tärkein arvoni on vapaus. Se on meidän kaikkien ukrainalaisten sydämessä. 

Mitkä ovat sinun tärkeimmät arvosi ja suurimmat pelkosi? 

Natalia Baitemirova 

Planin koulutusasiantuntija ja äiti, Ukraina 

Lahjoittamalla sinä voit auttaa

• Tee hätäapulahjoitus verkossa >
• Tekstaa UKRAINA numeroon 16155 (lahjoitus 20 €)
• Lahjoita valitsemasi summa MobilePaylla numeroon 80500