Meidän on nähtävä lasten näkymätön kärsimys, jonka sota synnyttää

Lasten elämän ja hyvinvoinnin turvaamisen on oltava tärkein prioriteetti humanitaarisissa kriiseissä, kirjoittaa Planin humanitaarisen työn johtaja Unni Krishnan.

Jokainen sodassa kuoleva lapsi on rikos ihmisyyttä vastaan. Uutislähteiden mukaan yksi heistä on seitsemänvuotias Alisa-tyttö, joka kuoli hyökkäyksessä lastentarhaan.

Jotkut kutsuvat Ukrainan sotaa kolmannen maailmansodan aluksi, toiset uuden kylmän sodan aluksi. Mutta kutsuttiin sotaa miksi tahansa, se on aina vääryys.

Vaikka lapsilla ei ole mitään tekemistä sodan syiden kanssa, sodat vaikuttavat heihin voimakkaammin kuin kehenkään muuhun. Kun lapset joutuvat kokemaan konfliktin, he näkevät unia ohjusiskuista. Kauhistuttavat hävittäjäkoneet sumentavat heidän nuoressa mielessään kuvat tulevaisuudesta.

YK on varoittanut, että Ukrainan sota voi ajaa viisi miljoonaa ihmistä pakolaisiksi sota-alueen ulkopuolelle. Avustustyöntekijät Ukrainan ja Romanian rajalla kertoivat minulle, että tulijoiden määrä on kasvanut nopeasti. Ei epäilystäkään, etteikö tämä olisi pitkän kärsimysnäytelmän alku.

Kuvat pommituksista ja pakenevista ihmismassoista ovat nostaneet mieleeni muistoja lapsista, joita olen tavannut urallani sota- ja katastrofialueilla. Yksi heistä oli 12-vuotias Omsiyat, jonka kohtasin pommitetussa alakoulussa Pohjois-Gazassa. Hävittäjät ja ohjukset eivät olleet onnistuneet pyyhkimään hymyä hänen kasvoiltaan.

Noissa tilanteissa olen oppinut, että lapsista on aina hyvä lähteä liikkeelle. Kun alkaa nähdä kriisit lapsen silmin, löytää selkeyttä ja pystyy priorisoimaan asiat oikein. Lasten tulee aina olla tärkein prioriteetti humanitaarisissa kriiseissä. Tytöt, vamman kanssa elävät lapset ja traumoista kärsivät lapset tarvitsevat erityistä tukea.

Elämää suojelevat toimet kuten lääketieteellinen hoito, ruoka ja vesi ovat välttämättömyyksiä, ja niistä tulee aina huolehtia ensin. Mutta on myös muita tarpeita, joita usein ylenkatsotaan.

Osa kärsimyksestä on näkymätöntä, esimerkiksi tunnetason vaikutukset ja traumat. Sodasta selviytyneet lapset kärsivät takaumista. Seksuaalista väkivaltaa tai raiskauksia – joita käytetään sodankäynnin keinoina – kokeneet tytöt näkevät painajaisia, joiden vuoksi he valvovat öisin. Sellainen kärsimys seuraa usein koko eliniän. Lapset kuuluvat haavoittuvimpiin ryhmiin ja tarvitsevat eniten suojelua.

Liikuntakykynsä menettäneet lapset ovat usein muita alttiimpia psykososiaalisille ongelmille. Tapasin Afganistanissa 14-vuotiaan Manzoorin, jonka äiti kertoi, että maamiinat olivat vieneet pojan molemmat jalat. Siksi Manzoor ei voinut enää pelata jalkapalloa, suosikkilajiaan. Äiti kertoi, että poika itki jatkuvasti. Tämä ei päässyt enää mukaan peliin tai muihin puuhiin, jotka tekevät lapsista lapsia. Manzoorin äiti sanoi, että sota on kuin hautajaiset hidastettuna.

Tänä päivänä Ukraina on yksi maailman miinoitetuimmista alueista. Maamiinat uhkaavat miljoonia ukrainalaisia. Vamman kanssa elävien lasten erityistarpeet on huomioitava humanitaarisessa työssä.

Kodeistaan pakenevat lapset kävelevät usein satoja kilometrejä väistellen luoteja, tulitusta, ohjusiskuja ja sukupuolittunutta väkivaltaa. Osa joutuu eroon perheistään, ystävistään ja lemmikkieläimistään. Olen nähnyt lasten saapuvan pakolaisleireille sairaina, nestehukasta kärsivinä, aliravittuina ja traumatisoituneina. Jotkut tytöt sota-alueilla ja pakolaisleireillä tuntevat, että heidän täytyy olla koko ajan hälytystilassa, koska he ovat todistaneet asioita, joita yhdenkään lapsen ei pitäisi kokea. Kuvittele, että sellainen kärsimys moninkertaistuu pandemian ja nälän vuoksi, kuten joillakin maailman konfliktialueilla Afrikan sarvessa ja Sahelissa.

Kongon demokraattisessa tasavallassa tapaamani äidit kertoivat, että kun heidän lapsensa onnistuvat nukahtamaan, nämä alkavat kirkua. Tilanteet, joissa tuska periytyy sukupolvelta toiselle, muistuttavat siitä, että kärsimys jatkuu pitkään sodan päättymisen jälkeen lasten mielessä. Psykologisen ensiavun ja psykososiaalisen tuen tarjoaminen on äärimmäisen tärkeää ensimmäisestä päivästä alkaen.

Jokaiselle riittää tehtävää, kun yritämme vähentää ihmisten kärsimystä ja estää seuraavaa sotaa syttymästä. Sota ja kuolemat on saatava loppumaan. Inhimilliseen kärsimykseen ja avun tarpeeseen on vastattava, ja avustustarvikkeille ja humanitaarisen työn tekijöille on taattava pääsy konfliktialueille. Samalla tarvitaan diplomaattisia ratkaisuja oikeuden ja kestävän rauhan löytämiseksi.

Työskentelen Plan Internationalissa, joka syntyi sodan aikana vuonna 1937. Englantilainen journalisti John Langdon-Davies ja avustustyöntekijä Eric Muggeridge saivat idean tarjota tukea, ruokaa, majoitusta ja koulutusta lapsille, joiden elämän Espanjan sisällissota oli mullistanut. Nyt yli kahdeksan vuosikymmentä myöhemmin työskentelemme edelleen lasten kanssa ja hyväksi katastrofeissa, konfliktialueilla ja pakolaisleireillä. Ukrainan tilanne korostaa, että tätä työtä tarvitaan kenties enemmän kuin koskaan.

Ukrainan inhimillisen kärsimyksen tulee muistuttaa meille, ettei koskaan ole huono aika puhua rauhasta ja vaatia rauhalle – ja lapsillemme – mahdollisuutta.