”Meidän ei tarvitse sietää väkivaltaa” | Plan

7.3.2017

”Meidän ei tarvitse sietää väkivaltaa”

Intialaistytöt Priya, Laxmi ja Rubi ovat joutuneet kokemaan väkivaltaa ja elämään erossa perheestään. Nyt he haluavat kamppailla tyttöjen puolesta lapsikauppaa ja väkivaltaa vastaan.

Orjatyössä ollessaan Priya haaveili paluusta kotiin ja omaan kouluunsa.

Teksti: Iida Riekko
Kuvat: Mikko Toivonen

Jharkhandissa, itäisessä Intiassa, on kolea, mutta 13-vuotiaalla Priyalla on jalassaan vain kuluneet muovisandaalit. Kenkien vastapainoksi hänellä on yllään uutuuttaan kimaltava, metallilangoin koristeltu salwar kameez, tunikasta ja housuista koostuva asu. Vaatekerta on Priyan kallein aarre.

– Sain tämän puvun lahjaksi siskoltani, kun vapauduin orjatyöstä. Kun pukeudun siihen, muistan, että olen vapaa, Priya sanoo.

Jharkhandin osavaltiosta on kadonnut arviolta 40 000 lasta, suurin osa tyttöjä. Heidät on myyty tai siepattu pakkotyöhön bordelleihin, tehtaisiin ja koteihin. Priya oli yksi heistä.

Priyan perheessä on seitsemän lasta, eivätkä vanhempien satunnaiset ansiot riittäneet kaikkien ruokkimiseen. Kun Priya oli kahdeksan, perheen tuttava lupasi, että tyttö saisi hyvän työn kotiapulaisena ja lähettäisin rahaa kotiin. Vanhemmat suostuivat lähettämään tyttärensä pois.

Samaan aikaan Priyan isosisko joutui jäämään pois koulusta hoitamaan kotia. Kaksi isoveljeä ja kolme pikkuveljeä saivat jatkaa koulussa.

Priya ei tiennyt, mikä häntä odotti. Hän muistaa lähteneensä matkaan iloisella ja jännittyneellä mielellä.
 

Haaveena paluu kouluun

– Isäntäperheeni asui isossa talossa kaukana kotikylästä. Aluksi olin tyytyväinen, koska sain syödä kahdesti päivässä. Sitten vaikeudet alkoivat. Tein kaikki kotityöt: tiskasin, siivosin, pyykkäsin ja kokkasin. Mikään ei riittänyt, vaan talon emäntä ja hänen anoppinsa solvasivat minua, Priya kertoo.

Pian isäntäperhe alkoi rankaista pientä kotiapulaista siitä, etteivät työt sujuneet tarpeeksi nopeasti.

– Ensin he löivät minua kepillä. Pian he alkoivat hakata minua painavilla astioilla. Iltaisin itkin ja ikävöin kotiin. Välillä olin vihainen kaikille, mutta useimmiten olin vain yksinäinen ja surullinen.

Priyan mieltä painoi myös se, ettei hän voinut lähettää rahaa kotiin, sillä isäntäperhe maksoi hänelle vain muutaman rupian silloin tällöin. Tyttö teki käytännössä orjatyötä.

– Ainoa haaveeni oli palata kotiin ja kouluun, mutten saanut edes soittaa perheelleni.

Pakkotyö ja väkivalta jatkuivat viisi vuotta. Priya saattaisi olla yhä vankina isäntäperheensä keittiössä, ellei lastenoikeusjärjestö Plan International olisi alkanut työskennellä hän kotikylässään.

Planin työntekijät kertoivat kyläläisille lapsityön ja ihmiskaupan vaaroista, koska ne ovat Jharkhandissa valtava ongelma. Kylään perustettiin lastensuojelukomitea, jonka tehtäviin kuuluu etsiä perheitä, joiden lapset ovat pakkotyössä. Yksi komitean jäsenistä tiesi, että Priya oli ollut jo vuosia kotiapulaisena.

Komitea ja Planin työntekijät puhuivat Priyan vanhempien kanssa. Pian nämä ymmärsivät, että Priyan tilanne loukkasi tämän oikeuksia ja oli tytölle vaarallinen. He lähettivät vanhimman tyttärensä hakemaan Priyaa kotiin.

– En voi edes kuvailla iloa, kun näin taas perheeni, Priya sanoo leveästi hymyillen.

Hänen haaveensa kouluun palaamisesta ei ole vielä toteutunut.

– Koska meillä ei ole rahaa, en voi palata kouluun. Vapaa-ajallani autan kylän esikoulussa ja opetan pikkulapsille aakkosia. Saisinpa itsekin oppia lisää.
 

Rubi on vapautuinut viikkoa aiemmin orjatyöstä. ”En toivo, että yksikään lapsi joutuu kokemaan samaa.”

”Kauneimmat tytöt vietiin ensin”

16-vuotiaan Rubin kasvot ovat sulkeutuneet surulliseen ilmeeseen, ja hän pysähtyy pitkiksi ajoiksi ajatuksiinsa. Vaikka tuuli leyhyttää Jharkhandin ikivanhoja puita ja vuohet mäkättävät laitumella, Rubin ajatukset ovat Delhin suurkaupungissa. Rubi on palannut kotikyläänsä vasta viikko sitten.

Hänen vanhempansa ovat maattomia ja saavat päivätöitä vain sadonkorjuukaudella. Kuivalla kaudella kolmelle lapselle ei riitä ruokaa. Rubi joutui jäämään pois koulusta jo kaksi vuotta sitten.

– Olin viime syksynä hyvin nälkäinen, kun eräs nainen tuli kyläämme ja kertoi, että hän järjestäisi minulle hyvän työn tiilitehtaassa. Saisin ruokaa, ja rahaa riittäisi säästöönkin, Rubi kertoo.

– Olin kuullut, että lapsia katoaa välillä. En kuitenkaan ajatellut, että niin voisi käydä minulle. Vaikka tiesin, että työ tiilitehtaalla olisi raskasta, sekin olisi parempi kuin kärsiä jatkuvasta nälästä. En kertonut lähdöstäni kenellekään.

Nainen vei Rubin lähimpään kaupunkiin, jossa tämä sai syödä vatsansa täyteen. Seurueeseen liittyi toinenkin tyttö, ja he matkustivat junalla pääkaupunkiin Delhiin. Siellä nainen vei heidät hämärään varastoon, joka oli täynnä tyttöjä. Nuorimmat näyttivät hädin tuskin teini-ikäisiltä.

– Sillä hetkellä ymmärsin, ettei minun olisi pitänyt olla siellä. Aloin todella pelätä, Rubi sanoo.

Tyttöjä pidettiin nälässä, uhkailtiin ja hakattiin. Vartijoina toimivat miehet veivät jotkut sivummalle ja raiskasivat heidät. Rubi ei halua puhua enempää siitä, mitä hänelle varastossa tapahtui.

– Olin epätoivoinen, kun miehet tulivat valitsemaan tyttöjä. Kauneimmat vietiin ensin. Yritin sotkea kasvoni ja peittää ne takkuisilla hiuksilla, mutta pian minullekin tuli noutaja. Kuulin, että mies osti minut 40 000 rupialla (52 eurolla).
 

Useimmat eivät palaa

Mies oli kotiorjien välittäjä. Hän vei Rubin suureen taloon, jossa asui kolmen sukupolven vauras perhe.

Rubista tuli talon kolmas kotiapulainen. Kaikki kolme nukkuivat patjalla terassilla.

Rubin tehtävä oli siivota, tiskata, pyykätä ja kokata. Hän heräsi kukonlaulun aikaan ja pääsi nukkumaan kahdelta aamuyöllä. Hän ei saanut koskaan astua ulos talosta.

– Olin onneton ja ikävöin kotiin. En voinut soittaa perheelleni, sillä minulla ei ollut puhelinta. Eniten ikävöin isääni.

Rubin pelastukseksi koitui toinen apulainen, joka sai käyttää puhelinta käydessään ostoksilla. Hän sääli Rubia ja lainasi tälle kännykkää.

Rubi tunsi kylästään naisen, joka toimi vapaaehtoisena Planin lastensuojeluryhmässä. Hän sai soitettua tälle ja kerrottua lyhyesti tilanteensa. Sitten hän saattoi vain odottaa ja toivoa.

Asiat etenivät nopeasti. Kotikylän nainen otti yhteyttä Jharkhandin lastensuojeluviranomaisiin, jotka hälyttivät Delhissä toimivat pelastusjoukot. Jo muutaman päivän kuluttua soitosta poliisipartio tuli Rubin isäntäperheeseen ja vapautti kotiorjat. Rubi arvelee, että isäntäperhe saa oikeudessa ansaitsemansa rangaistuksen.

Rubin vanhemmat eivät syyttäneet tytärtään karkaamisesta vaan ottivat tämän avosylin vastaan. Pelastuminen oli ihme: suurin osa ihmiskaupan uhreiksi joutuneista tytöistä ei palaa koskaan.

Rubi voi pian palata Planin tuella kouluun, mutta hän ei osaa vielä unelmoida tulevaisuudesta.

– En mielelläni muistele tapahtunutta, mutta haluan kertoa tarinani siksi, että se ehkä pelastaa jonkun muun tytön. En toivo, että yksikään lapsi joutuu kokemaan samaa, Rubi sanoo.
 

Laxmi haluaa, että Intian tytöt nousevat samaan arvoon kuin pojat. ”Ei ole mitään väliä, saanko aikuisena poikia vai tyttäriä.”

Neljäs tytär oli isälle liikaa

Laxmi, 16, kietoo tekokuituneuletta tiukemmin ympärilleen ja hieroo paljaita jalkojaan.

Kylän koulussa on vain yksi huone, eikä ikkunoissa ole laseja. Ympärillä levittäytyy pieniä, savesta ja oksista rakennettuja taloja. Kaivoja on harvassa, ja koulun pihan kaivo on kuivunut.

Useimmat Laxmin ystävistä ovat jo pudonneet koulusta, koska vanhemmat eivät pidä tyttöjen koulutusta tärkeänä. Eivät myöskään Laxmin vanhemmat, mutta tyttö ei enää asu heidän kanssaan.

– Kauhut alkoivat, kun kolmas pikkusiskoni syntyi. Olin silloin 11-vuotias. Isäni oli ollut jo pitkään vihainen siitä, että äiti synnytti vain tyttöjä. Neljäs tyttö oli liikaa. Isä alkoi hakata äitiä ja minua, varsinkin kun oli juonut riisiolutta. Ja hän joi usein, Laxmi kertoo ja sormeilee paksua lettiään.

Laxmi joutui tulilinjalle, koska oli perheen vanhin tytär. Esikoispoika olisi tuonut perheelle kunniaa ja turvaa. Tyttäret sen sijaan muuttavat sulhasensa kotiin, ja heistä pitää maksaa myötäjäiset.

– Iltaisin itkin sängyssäni ja haaveilin, että voisin muuttua pojaksi, Laxmi kertoo.

Hänen äitinsä murtui ja alkoi juoda miehensä tavoin. Isä sai ajoittain töitä kivenhakkaajana, mutta kun hän oli työttömänä, tytöille ei riittänyt ruokaa.
 

Tytöt pystyvät siihen mihin pojatkin

Väkivalta helpottui hetkeksi, kun perheeseen syntyi vihdoin poika. Seuraavana vuonna syntyi jälleen sisko, ja isä alkoi hakata vaimoaan ja Laxmia aiempaa rajummin.

– Kerran yritin teeskennellä nukkuvaa, mutta isä jatkoi hakkaamista sängyssäni. Toisen kerran isä raivostui niin, että käsivarteni murtui, Laxmi kertoo katse lattiassa.

Se oli liikaa Laxmin ystäville. He kuuluivat lastenoikeusjärjestö Planin kerhoon, jossa olivat oppineet tyttöjen oikeuksista ja Intian laista, ja he tiesivät, että Laxmin isä oli syyllistynyt rikokseen. Laxmin ystävät menivät rehtorin puheille.

Jo samana päivänä rehtori kutsui Laxmin omaan kotiinsa. Sen piti olla väliaikainen ratkaisu, mutta nyt Laxmi on asunut rehtorin luona kaksi vuotta.

– Kutsun häntä tädiksi ja hänen tyttäriään pikkusiskoiksi. Heidän ansiostaan opiskelen ja olen turvassa, Laxmi sanoo ja hymyilee ensimmäistä kertaa keskustelun aikana.

Nyt Laxmi on Planin kerhon aktiivi ja puhuu tytöille heidän oikeudestaan suojeluun ja koulutukseen. Hän haaveilee sairaanhoitajan ammatista.

Laxmi vierailee lapsuudenkodissaan vain juhlapyhinä, eikä jää koskaan yöksi.

– Olen iloinen vain yhdestä asiasta: siitä, ettei veljeni ole joutunut kokemaan väkivaltaa. En kuitenkaan kanna kaunaa perheelleni, Laxmi sanoo.

Enää hän ei uneksi pojaksi muuttumisesta.

­– Olen ylpeä tyttö. Olen tajunnut, että me tytöt pystymme kaikkeen mihin pojatkin. Eikä meidän tarvitse sietää enää väkivaltaa.

Priyan, Laxmin ja Rubin nimet on muutettu lastensuojelusyistä.

 

Juttu on julkaistu alun perin Plan-lehden numerossa 1/2017. Lue lehti!

Lahjoita tyttöjen hyväksi

Tue tasa-arvoa tekstaamalla PLAN10 numeroon 16155. Lahjoitat tytöille 10 €.

Tee sinulle sopiva lahjoitus verkossa tyttöjen koulutukseen ja suojeluun.

Tutustu toimintaamme